Anna minun rakastaa enemmän
Oskari Sipola
Draama, musiikki. K7. 102min. Ensi-ilta 3.10.2025.
2/5
OSKARI SIPOLAN Anna minun rakastaa enemmän -elokuvan pääosissa nähdään Pyry Kähkönen ja Suomen menestyneimpiin artisteihin lukeutuva, moninkertainen Emma-voittaja Rita Behm.
Tarinan keskiössä ovat Antti ja Suvi, jotka rakastuvat kotibileissä. Pidättäytyväinen Suvi kertoo rocktähteydestä haaveilevalle Antille, ettei ole koskaan laulanut. Lurauttaessaan kuitenkin treffien aikana kasuaalisti Alphavillen Forever Youngin rakastuu mies päätä pahkaa tämän omintakeiseen ääneen. Antti suostuttelee Suvin bändinsä laulajaksi, mutta yhteinen musiikkiura ja suhde päättyvät Suville tarjoutuneen soolouran takia. Suvin suunnatessa Yhdysvaltoihin jää Antti siivet unelmiltaan katkenneina haikailemaan, mitä olisi voinut olla.
Juha Itkosen vuoden 2005 menestysromaaniin pohjautuva filmatisointi on kliseinen rakkaustarina, jossa kuhisee seepiansävyisiä hempeilymontaaseja ja vastapainona jenkkimusiikkibisneksen mainosmaista esittelyä.
Elokuvan ongelma on vajavaisessa käsikirjoituksessa. Kuten hahmonsa, myös Behm on ensimmäisessä elokuvaroolissaan hillitty. Siirtymä runoja lukevasta, vähäsanaisesta opiskelijasta lyristitaituriksi ja itsevarmaksi kansainväliseksi artistiksi on kömpelö. Kaari ei pääse oikeuksiinsa elokuvan mittaan supistettuna ja musiikillinen menestys tuntuu Suville annetulta, ei ansaitulta.
Antti taas latistuu eron jälkeen vaisuksi hahmoksi. Hän löytää itsensä uuden vaimonsa Elisan (Mimosa Willamo) kanssa espoolaisesta omistusasunnosta, tyytymättömänä idylliin. Kitaran seinälle ripustaneen miehen musiikillisen intohimon sammuminen on yhtä yllättävää kuin perusgeneeristä poppia suoltavan Suvin menestyminen. Vahvasti Antin näkökulmasta rakennettu tarina ei palvele katsojaa: päähenkilöiden suhde ei missään kohtaa vaikuta vuosisadan rakkaustarinalta, minkä vuoksi miehen kokema melankolia sen päättymisestä lähinnä syö tarinan charmia apaattisuudellaan.
Anna minun rakastaa enemmän on näennäisesti kuvaus oikeasta ihmisestä väärään aikaan, mutta se navigoi epätasapainoisesti rakkauden kuvauksen ja unelmien merkityksen välillä. Sekä Kähkösen että Behmin kemia ja taidot nostavat elokuvan sävellajia genrensä puitteissa niin, että lopputuloksena on perushyvä popparielokuva. Joel Melasniemen säveltämää pätevää musiikkia voidaan kenties odottaa radiosoittoon.