Elokuva-arviot

Kolmekymppisten hahmojen pelkoja perkaava dialogi on surkuhupaisuudessaan herkullisen autenttista, kirjoittaa Saara Nenonen.

Bruce Springsteenin keskeisin irtiotto osoittautuu ohjaaja Scott Cooperille liian vaikeaksi palaksi. Elokuva on silkkaa rautalangasta väännettyä sössöttävää levy-yhtiösetää ja surullisilla silmillään järveä tuijottavaa erikoislahjakkuutta, kirjoittaa Niklas Pelkonen.

Anna minun rakastaa enemmän on kauniisti sävytetty, mutta kerronnallisesti hajanaiseksi jäävä rakkaustarina, jossa musiikin, hahmojen ja parisuhteen tasapaino hapuilee liikaa, kirjoittaa Saara Nenonen.

Elokuvan teemoja käsitellään suoraan ja romantisoimatta. Hahmojen elämisen tuska välittyy kankaan läpi elokuvasaliin, ja lopussa on vaikeaa päästä tuolilta ylös, kirjoittaa Aliisa Järvinen.

On sääli, että jälleen homomiehestä kertova elokuva korostaa apaattista erilaisuutta ja yksinäisyyttä, kirjoittaa Saara Nenonen.

Satiirielokuva käsittelee raskaita teemoja ahdistavan pitkien kohtausten muodossa, mutta muistuttaa kyllä, kun on aika nauraa, kirjoittaa Saara Nenonen.

Itseironiseksi taantuva köppäisyys vetää maton elokuvan omien jalkojen alta. Lopputulos on jatkuvasti melkein huvittava, kuten Sami Hedberg tai räkä, kirjoittaa Niklas Pelkonen.

Jotenkin Jussi Murikka palasi – Aleksi Mäkelän surkea uudelleenlämmittely epäonnistuu kaikessa, mikä Häjyissä toimi, kirjoittaa kriitikko Niklas Pelkonen.

Ajatuksia kutkuttelevista teemoistaan huolimatta toteutus kompastuu poukkoilevaan kerrontaan, jossa kohtaukset jäävät iirrallisiksi, kirjoittaa kriitikko Saara Nenonen.

Nosferatu kannattaa ehdottomasti kokea teatterissa. Lähes mustavalkofilmiä jäljittelevä haalea värimaisema luo kolkon goottitunnelman, jossa korostetun hitaat kameran liikkeet enteilevät vaanivaa pahaa, kirjoittaa kriitikko Saara Nenonen.