Ei hakutuloksia.

Teksti Jaakko Kinnunen

Väkivaltaa, dialogia ja ammuskelua

tarantino-netti

Quentin Tarantino on yksi helpoimmin tunnistettavista elokuvaohjaajista. Jylkkäri katsoi yhteen putkeen kaikki Tarantinon kahdeksan täyspitkää elokuvaa ja selvitti, mikä Tarantino on miehiään.

Jaahas. En enää muista mistä idea sai alkunsa, mutta nyt pöydälläni ja netin syövereissä on odottamassa kahdeksan Quentin Tarantinon ohjaamaa elokuvaa, jotka olisi tarkoitus katsoa yhteen soittoon. Kun kerroin ideasta lähipiirilleni, yksi kysyi hetken miettimisen jälkeen, että mitä järkeä tuossa on? Toinen puolestaan innostui ja kommentoi kokeilua yhdellä sanalla, ”siistiä”. Oma mielipiteeni asettui luultavasti näiden kommenttien välimaastoon.

Käydään vielä ennen aloitusta läpi katsottavat elokuvat kronologisessa (joka on myös katsomisjärjestys) järjestyksessä: Reservoir Dogs, Pulp Fiction, Jackie Brown, Kill Bill vol. 1 ja Kill Bill vol. 2 (jotka lasketaan yhdeksi elokuvaksi, koska ne kuvattiin samalla kertaa ja on tarkoitettu katsottavaksi yhtenäisenä kokonaisuutena), Death Proof, Kunniattomat paskiaiset, Django Unchained ja Hateful Eight. Viimeiseksi mainitun käyn katsomassa urakan päätteeksi elokuvateatterissa lauantaina.

Niin tosiaan! Tänään on perjantai 12. helmikuuta klo 18.00 ja minä en ole Quentin Tarantino. Aloitetaan!

 

Tarantinon elokuvien yksi tunnistettavimmista piirteistä on vahva dialogi, mikä on nähtävissä etenkin hänen varhaisissa töissään. Reservoir Dogs on hyvä esimerkki tästä dialogista. Elokuvassa on käytännössä kaksi reaaliaikaista kohtausta, jotka rakentuvat hahmojen välisen keskustelun varaan. Ensimmäisessä kohtauksessa puheenaiheena on musiikki ja se pitäisikö ravintolan tarjoilijalle antaa tippiä vai ei. Toisessa kohtauksessa tunnettujen näyttelijöiden esittämät hahmot pyrkivät selvittämään aiempien tapahtumien kulkua ja keksimään seuraavan siirtonsa.

Parhaimmillaan Tarantinolla on kyky vangita katsojan huomio dialogin keinoin, mikä tekee Reservoir Dogsista loistavan elokuvan.

 

Pulp Fiction. Luultavasti ensimmäinen elokuva, joka keskiverto elokuvakävijälle tulee mieleen Tarantinosta, eikä syyttä. Teos on huumehoureinen kuvaus väkivallasta, seksistä (myös vastentahtoisesta), elokuvaviittauksista, tanssista ja Samuel L. Jacksonin karismaattisesta näyttelijäntyöstä. Palkkatappajaa esittävän Jacksonin suusta lähtee tässä elokuvassa yksi leffahistorian parhaista lausahduksista:

”Say what again! Say what again, I dare you, I double dare you, motherfucker!”

Elokuvassa seurataan useiden henkilöhahmojen tarinaa parin päivän aikana. Tapahtumat sekoittuvat toisiinsa, kun Tarantino käsittelee väkivaltaa ja tapaa, jolla ihmiset tottuvat huomaamattaan ympäristönsä olosuhteisiin.

 

Perjantaipäivä alkaa käydä vähiin ja Jylkkärin leffamaraton siirtyy Jackie Brownin pariin. Pääosaa esittää Pam Grier, joka ei saanut työstään edes Oscar-ehdokkuutta. Mikä vääryys!

Tuttuun tyyliinsä Tarantino kuljettaa juonta eteenpäin vahvan musiikin saattelemana.

Bobby Womackin Across the 110th Street, Randy Crawfordin Street Life, Foxy Brownin Letter to the Firm ja muu soundtrack saa musiikillisesti lahjattomankin katselijan toivomaan, että rytmin voisi oppia vielä vanhemmallakin iällä. Miksei peruskoulun musiikkitunneilla käsitelty musiikkia tätä kautta? Olisin ehkä itsekin oppinut soittamaan edes jotain instrumenttia.

Kyseessä on Tarantinon aliarvostetuin elokuva. Tuttuun tapaan mukana on väkivaltaa, huumeita ja härskiä huumoria.

 

Neljäs elokuva alkaa ja oma henkilökohtainen ennätys peräkkäisten filmien katsomisessa on saavutettu! Pitsa on melkein syöty, mutta onneksi olin ennalta viisas ja varasin mukaan reilusti muuta naposteltavaa ja kurkun kostuketta.

Huh huh. Seuraavana vuorossa Kill Bill, osat yksi ja kaksi. Pelkäsin tätä osuutta jo ennen leffamaratonin alkua, koska olen aina pitänyt kyseisiä elokuvia aivan liian pöhöttyneinä ja yliampuvina. Ehkäpä näen leffat kuitenkin uusin silmin, kun takana on jo yli kuusi tuntia Tarantinoa. Katsotaan miten käy!

Four hours later…

Yli neljän tunnin miekkataistelujen, monologien ja sekavan leikkaustyön jälkeen joudun toteamaan, että alkuperäinen arvioni Kill Bill -elokuvista piti täysin paikkansa. Kill Bill on Tarantinon huonoin elokuva, ei siitä pääse mihinkään. Ymmärrän, että teoksen on tarkoituskin olla väkivallassan ja toimintakohtauksissaan yliampuva, mutta jokin raja siinäkin pitäisi olla.

Mieleeni alkaa hiipua epäilys, että maratonin alkuperäistä ideaa ei mietitty riittävän perusteellisesti.

Moneltakohan aura-autonkuljettajan täytyy herätä? Varmaan tosi aikaisin.

 

Death Proof on todennäköisesti vähiten tunnettu Tarantinon elokuvista. Hetkinen, kirjoitinko saman lauseen jo aiemmin? En varmaankaan.

Eli, Death Proof. Tämä pätkä opettaa katsojalleen kolme asiaa: Yksi, Tarantinolla on paha jalkafetissi. Kaksi, hyvän dialogin kirjoittaminen on erittäin vaikeaa. Kolme, elokuva kannattaa katsoa oikeastaan vain lopun takaa-ajokohtauksen ja auton konepellillä suoritetun stuntin takia.

Joo, myönnetään. Tuo kolmas kohta ei sinällään opeta kenellekään yhtään mitään, eikä näin ollen sovi listaukseen. Mutta menköön. Ymmärrät varmasti mitä tarkoitin.

 

Enää kaksi leffaa jäljellä ennen elokuvateatteria. Kunniattomat paskiaiset ja Django Unchained vievät Tarantinon elokuvat uuteen ja kantaaottavampaan suuntaan.

Ohjaaja on etenkin viime vuosina ollut aktiivinen kommentoija liittyen Yhdysvaltojen sosiaalipolitiikkaan ja yhteiskunnallisesti polttaviin kysymyksiin, ja tämä näkyy myös miehen elokuvissa.

Kunniattomat paskiaiset toi aikanaan suuren yleisön tietoisuuteen Christoph Waltzin, jonka eleetön näytteleminen sopii loistavasti moraalisesti välinpitämättömien hahmojen esittämiseen. Lisäksi miehen kielitaitoa voi vaan ihailla.

Nippelitietona mainittakoon, että elokuva oli viikon päässä siitä, että sitä ei olisi koskaan kuvattu. Ohjaaja ja tuottaja eivät tahtoneet löytää oikeaa näyttelijää esittämään kielineroa natsiupseeria.

Enter, Christoph Waltz.

 

Alan olla piipussa, joten todetaan lyhyesti, että Django on hyvä elokuva. Voin suositella.

 

Melkein vuorokausi myöhemmin…

Ja näin päästään uusimpaan Tarantino-elokuvaan. Hateful Eight tuo jälleen valkokankaalle ohjaajan luottonäyttelijöitä, jotka keskustelevat keskenään aikansa, kunnes päästään väkivaltaan. Toki keskustelua jatketaan myös väkivallan lomassa.

Elokuva on visuaalisesti kaunis teos, mikä on selkeä muutos varhaisempiin elokuviin. Toki leffateatterin laajakangas luo paremmat puitteet visuaalisuudelle.

Toisaalta dialogi on ottanut askeleita taaksepäin Reservoir Dogsin ajoista.

 

En tunne tarvetta arkisen syvällisille keskusteluille tai koe houkutusta päämäärättömälle ammuskelulle. Enkä myöskään aio hankkia samuraimiekkaa. Naisten jalat sopivat edelleen mielestäni parhaiten kävelyyn.

Mutta pidän edelleen Tarantinoa erittäin lahjakkaana ohjaajana. Ehkäpä jo muutaman vuoden kuluttua pystyn katsomaan miehen seuraavan elokuvan ilman hermoromahdusta.

On lauantai-ilta ja lähden nyt haahuilemaan Jyväsjärven rantaraitille.

Mitähän siinä Pulp Fictionin salkussa oli?

 

Lue lisää:

Yhdeksän kertaa Vares (22.1.2015)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.