Turkulaisetsivä Jussi Vareksesta on tehty jo yhdeksän elokuvaa, joista uusin sai ensi-iltansa tammikuussa. Katsoimme kaikki elokuvat putkeen ja arvioimme tekeleet. Tällä kertaa määrä ei korvaa laatua.
Reijo Mäen dekkareihin perustuvat Vares-elokuvat kuuluvat 2000-luvun suosituimpiin kotimaisiin elokuviin. Vaikka katsojia on enimmäkseen riittänyt, eivät elokuvat ole saaneet kriitikoilta ylistystä. Edustaako sarja juntti-Suomea pahimmillaan, vai onko naisia kaatavan etsivärentun seikkailut aliarvostettuja timantteja?
Yhdeksän elokuvaa, noin neljätoista tuntia ja yksi sunnuntai. On aika ottaa selvää.
Aleksi Mäkelän ohjaama Vares – Yksityisetsivä (2004) on ollut aikanaan poikkeuksellisen kunnianhimoinen kotimainen toimintaelokuva. Vaikutteita on haettu rapakon takaa, ja ruutuun isketään jatkuvasti erikoisia leikkauksia, hidastuksia ja muita visuaalisia tehosteita. Oman aikansa äijäilyleffa on cool kuin tribaalitatuointi liekkikuviolla.
Yksityisetsivässä Vares (Juha Veijonen) sotkeutuu kertausharjotuksissa tapaamansa naisen kautta alamaailman selkkauksiin. Vaikka aika on syönyt elokuvan tehoa, on se tyylilajissaan yllättävän toimiva leffa. Överiksi vedetyt hahmot ja huumori naurattavat, eikä teos pyöri pelkästään päähenkilönsä ympärillä.
Ensimmäinen elokuva oli yleisömenestys, joten jatkoahan sille piti tehdä. V2 – Jäätynyt enkeli (2007) pitää Aleksi Mäkelän ohjaajana ja Juha Veijosen nimiroolissa. Pari ykkösosan näyttelijääkin tuodaan takaisin korvaamalla kuolleet hahmot uusilla. Miljöö sen sijaan vaihtuu ikisateen Turusta helteiseen Poriin.
Jos ensimmäisessä elokuvassa oli mukana useampi hyväkin vitsi, niin toisessa osassa luotetaan enemmän kuluneisiin stereotypioihin. Homo- ja mustalaistulkinnat aiheuttavat lähinnä vaivaannuttavaa myötähäpeää. Kari Hietalahden esittämä kiinteistönvälittäjä-transvestiitti on muistutus ajasta, jolloin hassutteluun riitti mies naisen vaatteissa.
V2 jatkaa kohtalaisen hyvin edeltäjänsä vanavedessä, vaikkei samalle tasolla ylläkään.
Kahden Juha Veijosen tähdittämän Vareksen jälkeen eurooppalaisten rikostarinoiden kenttä eli myllerryksessä. Stieg Larssonin Millenium-sarja ja muut ruotsalaisdekkarit saavuttivat kansainvälistä menestystä niin kirjoina kuin elokuvina. Ruotsalaisten lisäksi myös saksalaisjännärit nostivat kansainvälistä arvostustaan.
Vuonna 2011 käynnistyneen uusien Vares-elokuvien sarjan voi nähdä suorana reaktiona länsinaapurien menestykseen. Elokuvia päätettiin kuvata peräti kuusi putkeen. Kotimaiseksi poikkeuksellisen kunniainhimoisen leffahankkeen esikuvia ovat esimerkiksi naapurimaan Wallander– ja Beck-elokuvat.
Antti Reinin tähdittämä Vares – Pahan suudelma (2011) pyrkiikin olemaan edeltäjiään vakavempi ilmestys. Vares istuu kapakoissa entiseen malliin, mutta maailmaan on haettu aiempaa uskottavampia ja rosoisempia sävyjä. Anders Engströmin elokuva saattaa olla sarjan paras, vaikkei se tarjoakaan mitään erityisen uutta ja yllättävää.
Reinin debyyttiin on vielä satsattu, mutta sen jälkeen taso laskee. Puolen vuoden putkessa kuvatut elokuvat kärsivät kiireessä kyhätyistä käsikirjoituksista, ja kaikessa paistaa rutiinisuorittamisen maku.
Pahan suudelmaa seuraa Lauri Törhösen ohjaama Huhtikuun tytöt (2011), joka on lähinnä sekava epäonnistuminen. Ilmeisesti Törhösen ohjaamia Vareksia ei alkujaan tarkoitettu ollenkaan elokuvateattereihin, vaan pelkkään DVD- ja Blu-Ray-levitykseen, mutta Pahan suudelman menestys muutti suunnitelmia. Toki näiden katsominen on piinaa missä tahansa formaatissa.
Huhtikuun tytöissä Vares tutkii viisitoista vuotta vanhoja murhia. Lopussa kaikki irralliset langat teipataan jesarilla yhteen, ja rikos ratkeaa ilman päähenkilöiden panosta. Vareskin pääsee tapahtumien jäljille, kun hänen kämpälleen leffan alkupuolella ilmestynyt Jeesus-kissa sattuu karkaamaan todistusaineiston luokse. Halleluja ja ylistys.
Jälleen Törhösen ohjaama Vares – Sukkanauhakäärme (2011) petraa edeltäjästään, vaikka onkin selvästi lähtöisin samalta liukuhihnalta. Vares tutkii lipevää pianistihurmuria, joka onkin sotkeutunut läjään rikoksia.
Sukkanauhakäärmeessä nähdään Vareksen epäuskottavin naiskaato, kun mies onnistuu hurmaamaan hammaslääkärinsä ensimmäisellä vastaanottokäynnillä. Muuten elokuvasta ei nouse esiin mitään erityistä mainittavaa. Tässä kohtaa Vares-elokuvien kahlaaminen tuntuu erityisen raskaalta.
Onneksi Sukkanauhakäärmeen jälkeen on vuorossa Pahan suudelman luotsanneen Engströmin toinen ohjaus Kaidan tien kulkijat (2012), jossa on jälleen hiukan yritystä. Massasta elokuva erottuu uudella ympäristöllä, kun Vares lähtee junalla ääriuskonnolliseen Kahdenvirranmaan maalaiskylään tutkimaan nuoren tytön surmaa.
Maisemanvaihdos ja tuttujen sivuhahmojen lemppaaminen tekevät sarjalle hyvää, ja kokonaisuus pysyy vaihteeksi ihan hyvin paketissa. Kaidan tien kulkijat vaikuttaa lähes omalta itsenäiseltä elokuvaltaan, eikä vain samalta massalta uudella alanimellä.
Tuttuun Turkuun palataan elokuvassa Vares – Uhkapelimerkki (2012), jossa rakkauden riutoma Vares selvittää uuden puolisonsa kuolemaa. Uhkapelimerkkiin tultaessa huomaa, että osa elokuvasarjan ongelmista juontaa juurensa lähtöteoksiin. Samat asetelmat toistuvat, eikä löyhästi punotut juonet synnytä suurta jännitystä.
Lauri Törhösen Uhkapelimerkkiä seuraa vielä saman ohjaajan Pimeyden tango (2012). Se on viimeinen kuudesta putkeen kuvatusta leffasta ja yhteensä jo kahdeksas Vares-filmatisointi. Suurta loppuhuipennusta ei elokuvassa nähdä, vaikka tangokuninkaallisen kuoleman selvittely onkin Törhöseltä keskivertoa parempi teos. Se ei toki ole paljoa vaadittu.
Pimeyden tangoa seurasi parin vuoden hiljaisuus, mutta nyt Jussi Vares on palannut valkokankaalle. On siis aika vaihtaa kotisohva elokuvateatterin penkkiin leffamaratonin loppusuoralle.
Vares – Sheriffi (2015) eroaa tyyliltään edeltäjistään, vaikka Antti Reini jatkaakin pääosassa. Hannu Salosen ohjaamassa elokuvassa on hieman suurempi budjetti, josta suuri osa on käytetty kikkaileviin kamera-ajoihin ja muihin visuaalisiin tehosteisiin. Sheriffissä Vares tutkii raakaa kaksoismurhaa, josta myös Turun alamaailma on kiinnostunut.
Enää ei kilpailla länsinaapureita vastaan, vaan vähän maanläheisempien teosten jälkeen Vares yrittää jälleen olla cool ja överi. Salosen Vares karikatyyrihahmoineen tuo jopa mieleen pari ensimmäistä Vares-elokuvaa, vaikka niiden juntimpi ote uupuu uutukaisesta. Lähemmät vertailukohdat löytyvät Sin Citystä ja muista Robert Rodriquezin ohjaustöistä. Tyylittelystään huolimatta Sheriffi kaatuu huonoon käsikirjoitukseen. Kaikenlaisia kummajaisia vieritetään ruudulle ilman, että katsojalla on mitään syytä välittää hahmoista tai tapahtumista. Komeita ja onttoja kuvia.
Vares on siis jälleen uudistunut ja palannut. Uusia elokuvia ei ole vielä kuvattu, mutta todennäköisesti jatkoa tulee. Suuria viihteen merkkiteoksia ei edeltäjien perusteella kannata odottaa. Vaan eihän sitä koskaan tiedä.