Elokuvat

Anne Hathaway ja Dakota Johnson ovat kaikkialla – nyt tahattoman hupsussa jännärissä, kirjoittaa Saara Nenonen.

Kolmekymppisten hahmojen pelkoja perkaava dialogi on surkuhupaisuudessaan herkullisen autenttista, kirjoittaa Saara Nenonen.

Kunnianhimoinen kattaus “morsiamen” identiteettiä, rakkaustarinaa, että yhteiskunnan korruptiota ei nitoudu yhteen saumattomasti. Sivuhahmot ja -juonikuviot pyrkivät valottamaan Idan tarinaa hitaasti, mutta päätyvät jarruttamaan tahtia. Gyllenhaal onnistuu kuitenkin olemaan lipsahtamatta ylisuorittamisen puolelle, kirjoittaa Saara Nenonen.

Elokuva keskittyy ennen kaikkea William Shakespearin vaimon Agnesin kamppailuun surun repimänä äitinä, joka joutuu etsimään eheyttä kuoleman jättämästä tyhjyydestä ja elämän jatkumosta, kirjoittaa Saara Nenonen.

Anna minun rakastaa enemmän on kauniisti sävytetty, mutta kerronnallisesti hajanaiseksi jäävä rakkaustarina, jossa musiikin, hahmojen ja parisuhteen tasapaino hapuilee liikaa, kirjoittaa Saara Nenonen.

Elokuvan teemoja käsitellään suoraan ja romantisoimatta. Hahmojen elämisen tuska välittyy kankaan läpi elokuvasaliin, ja lopussa on vaikeaa päästä tuolilta ylös, kirjoittaa Aliisa Järvinen.

On sääli, että jälleen homomiehestä kertova elokuva korostaa apaattista erilaisuutta ja yksinäisyyttä, kirjoittaa Saara Nenonen.

Satiirielokuva käsittelee raskaita teemoja ahdistavan pitkien kohtausten muodossa, mutta muistuttaa kyllä, kun on aika nauraa, kirjoittaa Saara Nenonen.

Itseironiseksi taantuva köppäisyys vetää maton elokuvan omien jalkojen alta. Lopputulos on jatkuvasti melkein huvittava, kuten Sami Hedberg tai räkä, kirjoittaa Niklas Pelkonen.

Jotenkin Jussi Murikka palasi – Aleksi Mäkelän surkea uudelleenlämmittely epäonnistuu kaikessa, mikä Häjyissä toimi, kirjoittaa kriitikko Niklas Pelkonen.