Queer
Luca Guadagnino
Draama. K16. 137 min. Ensi-ilta 15.4.2024.
2,5/5
OPIAATTIRIIPPUVAINEN William Lee (Daniel Craig) viettää yksinäistä elämää 1950-luvun Mexico Cityssä seikkaillen illat homobaarista toiseen. Tämä etsii yhden illan jutuista merkitystä tyhjäkäynnillä luisuvalle olemassaololleen, kunnes kohtaa entisen sotilaan Eugene Allertonin (Drew Starkey) ja kehittää lähes pakkomielteisen kiinnostuksen miestä kohtaan.
Justin Kuritzkesin käsikirjoittama ja Luca Guadagninon (Call me by your name 2017, Challengers 2024) ohjaama Queer pohjaa William S. Burroughsin pienoisromaaniin. Kirjamaisessa kerronnassa liu’utaan väkevistä film noir -vaikutteista teennäiseen teatraalisuuteen, jossa yliampuvat symbolit itseään syövästä ikuisuuskuvioon kääriytyneestä käärmeestä tuhatjalkaisiin ovat irtonaisia ja turhia.
Kaipuu on kuvattu raastavan yksipuolisena kokemuksena, jossa toisen viaton intohimo muuttuu toiselle lähes vastenmieliseksi. Ilmeetön Eugene on etäisyydessään tyhjä kangas, jolle Lee piirtää sanottamatta jääviä odotuksiaan. Seinään torppaavat keskustelut hahmojen välillä synnyttävät tilan, jossa fyysinen yhteys ei yllä mielen tasolle. Rakkaus on uudenlainen huume addiktiossaan rypevälle Leelle, joka alkaa haaveilla Etelä-Amerikassa sikiävästä psykedeelisestä yagé-kasvista ja sen synnyttämästä telepatian kyvystä.
Tarina on pilkottu liian erilaisiin ja hitaasti eteneviin osiin, joista jälkimmäisessä Lee ja Eugene trippailevat Ecuadorin sademetsään asettuneen kasvitieteilijä Dr. Cotterin (Lesley Manville) opeissa. Loppupuoli uinuu ristiriitaisesti Leen kirkastuvien ajatusten kanssa ja tarinaa on täytetty turhalla rupattelulla. Dialogi ei ole yhtä merkityksellistä, kuin Leen paljon puhuva sanattomuus ja kehon liike. Craig pistää kaiken likoon kenties tähän astisista rooleistaan haastavimmassa. Kertovimmat kohtaukset ovat niitä, joissa mies istuu yksin tyhjyyteen tuijotellen ja muistuttaa, että tarina kertoo pohjimmiltaan rakkaudesta, riippuvuudesta ja yhteydestä – niin toisiin ihmisiin, että itseensä.
Teemojen annetaan aueta katsojalle vasta viime metreillä, mikä voi turhauttaa. Modernit kappalevalinnat vetävät tarinan irti 50-luvusta, jotta sitä on helpompi tarkastella nykyvalossa. On sääli, että jälleen homomiehestä kertova elokuva korostaa apaattista erilaisuutta ja yksinäisyyttä. Queer kompuroi tarkoituksellisuutensa parissa ja yliräväkät visuaaliset kohtaukset varjostavat hahmojen sisäistä maailmaa. Löyhä juoni ei itsessään antaisi mitään uutta, joten ylitaiteellisena tekeleenä se sentään oikeuttaa olemassaolonsa kirjan modernina tulkintana.