Samuli Valkama. Draama, Komedia. K12. 87 min. Ensi-ilta 4.9.2026. 

3,5/5   

MIKÄ KAIKKI voi mennä pieleen, kun Suomen ensimmäinen presidentti muilutetaan yllättäen? Jos Samuli Valkaman Presidentin kyyditys (2026) -elokuvaa on uskominen, niin aika lailla kaikki.  

Elokuva sijoittuu levottomaan vuoteen 1930, jolloin jo eläkkeelle siirtynyt presidentti K. J. Ståhlberg (Pertti Sveholm) kaapataan yhdessä hänen vaimonsa Ester Ståhlbergin (Riitta Havukainen) kanssa. Kertomus villistä automatkasta kietoutuu vallankumousta suunnittelevien upseerien juonitteluun. Kaikkea höystää huumori, terve annos kiroilua ja monta snapsilasia.  

Elokuvan visuaalinen ilme on näyttävä. Elokuva on kuvattu kokonaan Tšekissä, mutta maisemien tunnistamattomuus vain lisää elokuvan postikorttimaisuutta. Myös äänimaailma on rakennettu taidokkaasti. 

Jussi Vatasen esittämän everstiluutnantti Eero Kuussaaren sisäinen konflikti on elokuvan ytimessä. Vatasen käsissä Eero on raukkamaisen sympaattinen hahmo, jonka epävarmuus ja katkeruus asemaansa kohtaan luovat hänestä kiinnostavan päähenkilön. Ehdottomasti parhaimman suorituksen antaa kuitenkin Elias Salonen pröystäilevänä kaappari Jukka Jannéna. Salonen pääsee todella esittelemään taitojaan, kun tilanne alkaa riistäytymään Jukan käsistä täysin.

STÅHLBERGIT OVAT elokuvassa sympaattinen kaksikko. Pisteitä saa erityisesti päättäväistä Esteriä esittävä Havukainen, joka antaa mieleenpainuvan naisroolin muuten hyvin miespainotteisessa elokuvassa. Myös teatraalinen kenraali K. M. Walle­nius (Aku Sipola) on viihdyttävää katseltavaa. 

Elokuva loistaa, kun se nojaa täysillä aiheensa absurdiuteen. Karikatyyrimäisyyttä se ei kaipaa, mutta huumori voisi olla paikoittain uskaltavampaa. Kerronta yskii eniten silloin, kun vitsit tuntuvat lapsenomaisilta ja vakavien aiheiden käsittely liian vaisulta.  

Käteen jaa hyvän mielen elokuva, joka ammentaa aihepiiristään juuri tarpeeksi oikeuttaakseen asetelmansa ilman, että se lähtee ottamaan kunnolla kantaa. Elokuvalle voi naureskella ja hahmojen toilailusta voi nauttia, eikä loppuratkaisu jätä mitään hampaankoloon. Purevaa – tai edes näykkivää – satiiria on turha odottaa, vaikka tarina onkin kokonaisuutena viihdyttävä.