SEURAA ITKUA ja parkua maamme poliittisen ilmapiirin tilasta. Lapsellista jalan polkemista maahan. Haihattelua ja turhautunutta tilitystä, johon kylmillä faktoilla, tolkun puheella, valtion velalla, Kansainvälisellä valuuttarahastolla, luottoluokittajilla ja sillä Valtiovarainministeriön pitkätukkasella kaverilla ei ole vaikutusta.
Pankkikriisi, pakolaiskriisi, eurokriisi, koronakriisi, mielenterveyskriisi. Hallitus toisensa jälkeen kulkee kriisistä kriisiin komein askelin. Sanan painoarvo tosin kokee inflaation, kun jatkuville kriiseille ei loppua näy.
Ei tunnu siltä, että järjestelmämme on huonoista vaihtoehdoista vähiten huonoin. Tai että elämme vähiten epäonnistuneessa valtiossa, joka vuosi toisensa jälkeen on maailman onnellisin. Ei, jos päättäjää kuuntelee.
Kriisitunnelma vain kiihtyy Petteri Orpon (kok) hallituksen aikana.
Pakko leikata, tuhota ay-liike ja tuhota opiskelijan vähäinen mielenterveys. Tai muuten mörökölli meidät vie. Aikaa keskustelulle ei ole. Varsinkaan, kun vaihtoehtoja ei ole!
Kesää kohti uhkaa jo seuraava kriisi. Naapuri kiikuttaa onnettomia itärajalle ja ne jyrää meitin. Sitä voikin kutsua rajakriisiksi, ei ongelmaksi, johon järjestäytyneenä modernina yhteiskuntana kykenemme vastaamaan.
Hallitus käyttää ”kriisiä” välineenä muuttaa suomalaista yhteiskuntaa sopivaksi katsomaansa suuntaan. Historian sakeissa liemissä keitetty kansakuntamme voidaan kerta toisensa jälkeen puhaltaa täyteen talvisodan henkeä. Kansa ja sen yhden yhteisen tahdon voi aina omia omiin tarkoituksiinsa.
ONHAN tässä oikeitakin kriisejä ollut: yksi pandemia, Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja Gazan kriisi. Myös henkilökohtaisia kriisejä ja surkeita ihmiskohtaloita on tämänkin pohjoisen hyvinvointivaltion nurkissa. Suomen valtiollisen tason haasteet tuntuvat silti toistaiseksi pieniltä.
Kyllä, meillä on kasvava kasa ongelmia ratkaistavana. Ratkaisuja niihin pitäisi keksiä. Siitä taitaa olla kunnianarvoisessa eduskunnassakin jonkinlainen konsensus. Erimielisyyttä on lähinnä siitä, kuinka paljon köyhää on ohessa tarpeen kurittaa.
Mutta onko politiikan teko jatkuvalla kriisillä sen arvoista, että kansalaiset altistetaan totaaliselle kyynistymiselle politiikkaa kohtaan? Löytyisikö muita keinoja kuin jatkuva uhkailu tai kiristäminen kauhealla lopulla tahi loputtomalla kauheudella, joka vääjäämättä seuraa, kun tätä tai tuota ei tehdä juuri näin? Eräs taisi joskus todeta: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”
Onko kellään enää myydä unelmia? Voiko joku valehdella itselleen ja muille, että huominen voisi olla eilistä parempi? Joku voisi kokeilla.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, jota ei kohta kiinnosta taas niinku yhtään mikään.