HELMIKUUN 6. päivänä, kello 4.17 paikallista aikaa, Turkkia ja Syyriaa ravisteli maanjäristys. Se oli voimakkuudeltaan 7,8 magnitudia.

Magnitudilla mitataan järistysten voimakkuutta. Turkin ja Syyrian järistys oli asteikon mukaan hyvin voimakas.

Toinen järistys iski iltapäivällä. 7,5 magnitudia. Uhriluku kasvoi muutamassa päivässä yli 20 000:een.

Media tulvi kuvia sortuneista taloista ja tuskaisista ihmisistä. Pelastustyöntekijät etsivät uhreja raunioista. Omaiset kertoivat perheidensä olevan loukussa metrien syvyyksissä. Tuhannet jäivät kodittomiksi, ja talvi oli kylmä myös Välimeren rannalla.

Halusin tehdä jotain. Lahjoitin rahaa hyväntekeväisyysjärjestölle, mutta tuntui, ettei se riittänyt. Aloin miettiä ystäväni kanssa, voisimmeko lähteä Turkkiin. Viikoksi tai pariksi.

Minulla ei ollut kokemusta pelastustöistä, jälleenrakentamisesta tai sairaanhoidosta, mutta varmasti yhdelle käsiparille olisi käyttöä. Vaikka avustuspakettien jakajana? Ja minulla oli ajokortti, kuskia tarvitaan aina.

Aloin etsiä netistä järjestöjä, jotka lähettävät vapaaehtoisia paikalle.

 

IHMINEN ON luonnostaan taipuvainen auttamaan muita. Olemme laumaeläimiä, ja muiden auttaminen on geeneissä.

Toisten auttamista kutsutaan myös altruistiseksi käytökseksi. Termin esitti ensimmäistä kertaa ranskalainen filosofi Auguste Comte vuonna 1851. Comten mukaan altruismi tarkoittaa pyyteetöntä toimintaa, jossa toisen etu asetetaan oman edelle.

Todellisesti pyyteettömyydestä voi kuitenkin olla eri mieltä.

Käyttäytymistieteissä on esitetty, että ihminen toimii pohjimmiltaan itsekkäistä syistä. Tämä pätee myös auttamiseen: sosiaalisina egoisteina odotamme saavamme auttamisesta itse jotain. Auttaminen voi helpottaa omaa oloa tai toisten kärsimisen näkemisestä aiheutuvaa epämukavaa tunnetta.

Motiivi on siis itsekäs. Teoriaa puoltaa myös auttamisen evolutiivinen pohja. Englantilainen evoluutiobiologi Richard Dawkins esitti vuonna 1976 ilmestyneessä teoksessaan Geenien itsekkyys (eng. The Selfish Gene), että ihmisten tavoitteena on vahvistaa lajinsa geenien säilymistä.

Mitä läheisempää sukua kaksi yksilöä toisilleen ovat, sitä järkevämpää geenikeskeisen näkemyksen mukaan on auttaa toista. Yksilöiden altruismille on siis evolutiivisia perusteita. Ihmiset ovat kehittyneet empaattisiksi eli heillä on kyky samaistua toisiin.

Muutkin asiat voivat vaikuttaa auttamishaluun.

 

 

OLIN LÖYTÄNYT netistä vapaaehtoisia Syyriaan välittävän järjestön, kun näin uutisen. Sen mukaan Suomi aikoi lähettää katastrofialueelle 13 avustustyöntekijää. Asiantuntijoita pelastustöissä ja logistiikan järjestämisessä.

Yhtäkkiä ymmärsin, kuinka typerää oli edes ajatella vapaaehtoiseksi lähtemistä. En osannut kieltä, en tuntenut maiden kulttuuria. Minulla ei ollut kokemusta katastrofiavusta.

Jatkoin uutisten seuraamista, ja lahjoitin lisää rahaa.

 

MEDIA ON ollut viime vuosina täynnä kärsiviä ihmisiä. Meneillään on ollut pandemia ja sotia ympäri maailmaa.

Ei ollut kuitenkaan sattumaa, että auttamishaluni heräsi helmikuussa. Viimeksi koin samanlaista auttamisen tarvetta vuotta aiemmin. Seurasin uutisista Ukrainan sodan tapahtumia ja ihailin suomalaisia, jotka organisoivat ensiapu- ja sotatarvikekuljetuksia Ukrainaan. Syksyllä kiinnostukseni pitkään jatkunutta sotaa kohtaan kuitenkin väheni. Tunsin syyllisyyttä. Minulla oli kaikki hyvin ja vähin, mitä pystyin tekemään, oli tietää, mitä Ukrainassa tapahtuu ja olla siitä huolissaan.

Silti ihmismieli ei jaksa olla kiinnostunut yhdestä huolesta kovin pitkään – oli se miten hirvittävä tahansa. Huoli reistailevasta polvesta ja sateessa kastunut pyörän satula kiilaavat nopeasti ohi.

Turkin ja Syyrian maanjäristykset olivat kuitenkin uusi tapahtuma. Nyt kärsivät eri ihmiset eri maassa.

 

 

KRIISIAPUA EI aina suhteuteta todellisiin tarpeisiin, kirjoittaa skotlantilainen filosofi William MacAskill teoksessaan Doing Good Better (2015).

Hän nostaa esiin kaksi esimerkkitapausta.

Tammikuussa 2010 Haitissa koettiin maan lähihistorian pahin maanjäristys. Sen voimakkuus oli 7 magnitudia.

Köyhän maan rakennuksia ei ollut suunniteltu kestämään kovaa rasitusta. Noin 250 000 ihmistä kuoli ja satoja tuhansia loukkaantui. Noin 1,5 miljoonaa ihmistä jäi kodittomaksi. Välittömän avun tarve oli suuri. Yli 20 valtiota ja kymmenet avustusjärjestöt lähettivät Haitille apua. Hope for Haiti Now -hyväntekeväisyyskonsertissa esiintyi yli sata muusikkoa ja näyttelijää.

Vuotta myöhemmin, maaliskuussa 2011, järisi Japanissa. Tōhokun maanjäristyksen voimakkuus oli 9 magnitudia. 16 000 ihmistä kuoli ja puoli miljoonaa joutui jättämään kotinsa. Järistyksen aiheuttama tsunami peitti alleen Tyynen valtameren rannikkokaupunkeja, kuten Sendain ja Iwakin.

Maanjäristys katkoi Fukushiman ydinvoimaloista sähköt. Järistystä seurannut tsunami tuhosi voimalan varageneraattorit ja rikkoi jäähdytysjärjestelmän. Ydinonnettomuus oli maailman toiseksi pahin Tšernobylin onnettomuuden jälkeen. Voimaloiden lähialueilta evakuoitiin yli 160 000 ihmistä. Lähes 20 000 kuoli onnettomuuden seurauksena.

MacAskillin mukaan Haitin ja Japanin järistykset ovat hyviä vertailukohtia siksi, että ne tapahtuivat ajallisesti lähekkäin. Voimakkuus oli suurin piirtein sama. Lisäksi maat saivat miltei saman verran kansainvälistä avustusta.

Suurin ero MacAskillin mukaan kuitenkin oli, että Haitin tuhot olivat Japania suuremmat. Siksi Haiti olisi tarvinnut Japaniin verrattuna moninkertaisesti apua. Japani oli ja on hyvin varautunut maanjäristyksiin rakentamalla kestäviä taloja ja kouluttamalla väestöä hätätilanteiden varalle. Lisäksi vuonna 2011 Japanin bruttokansantuote oli 861-kertainen Haitiin verrattuna.

MacAskill kertoo myös kolmannen esimerkin.

Vuonna 2008 Kiinan Sichuanin maakunnassa kuoli maanjäristyksen seurauksena 70 000 ihmistä ja lähes 5 miljoonaa jäi kodittomaksi. Moni ei ole kuitenkaan kuullutkaan tapahtuneesta. Avustuksia katastrofialueelle lähetettiin vain kymmenesosa siitä, mitä Haiti ja Japani saivat.

MacAskillin mukaan kriisiavun ongelma onkin, että avun määrä riippuu usein kriisin saamasta julkisuudesta. Se taas on seurausta muista syistä kuin kriisin todellisesta laajuudesta. Koska suurimmat mahdollisuudet avunantoon ovat länsimaissa, huomiota pitäisi herättää niissä.

Avun saaminen voi olla vaikeaa myös, jos kriisialue sijaitsee potentiaalisista auttajista kaukana.

Ukrainan sota on herättänyt suomalaisissa paljon enemmän auttamishalua kuin esimerkiksi sodat Afrikassa. Vaarassa ovat eurooppalaiset ihmiset. Ukrainalaisten paikalle on helpompi kuvitella itsensä.

Vastaavia esimerkkejä on muitakin.

 

VUONNA 2012 Yhdysvaltain Connecticutissa tapahtui koulusurma. Newtownin Sandy Hookin alakoulussa kuoli 28 ihmistä, joista 20 oli pieniä lapsia.

Ihmiset lähettivät kaupunkiin rahaa, vaatteita ja pehmoleluja. Lahjoituksia tuli niin paljon, että kaupungin piti rekrytoida henkilökuntaa käsittelemään niitä.

Tapaus järkytti, monestakin syystä. Koulusurmat ovat traagisia tapahtumia. Lisäksi kuolleiden joukossa oli useita lapsia.

Myös muut tekijät kuin uhrien ikä vaikuttavat avun määrään.

Kanadalaisyhdysvaltalainen psykologi Paul Bloom vertaa koulusurmaa Yhdysvalloissa tapahtuneisiin aseellisiin hyökkäyksiin kirjassaan Against Empathy (2016). Esimerkiksi Chicagossa kuoli samana vuonna enemmän kouluikäisiä lapsia kuin Sandy Hookissa.

Eri aseelliset hyökkäykset eivät kuitenkaan herättäneet juuri lainkaan huomiota kansallisessa, saati kansainvälisessä mediassa. Bloomin mielestä Connecticutin ja Chicagon välisten erojen syynä on tapahtumien luonne ja uhrien ihonväri.

Kouluampumiset ovat äkillisiä tapahtumia. Sen sijaan satunnaiset ampumiset mielletään Yhdysvalloissa jatkuvaksi ilmiöksi. Siksi ne eivät herätä niin paljon tunteita. Lisäksi Sandy Hookin koulun uhreista suurin osa oli keskiluokkaisten valkoisten perheiden lapsia. Chicagossa puolestaan kuolleista suurin osa oli afroamerikkalaisia teinejä.

Tapahtumien vertailu voi tuntua epäloogiselta niiden erilaisen luonteen vuoksi. Bloom kuitenkin argumentoi niiden demonstroivan äkillisen ja jatkuvan ilmiön eroja sekä sitä, miten tunnemme empatiaa.

Empatia kumpuaa samaistumisesta. Itsestään hyvin erilaisia ihmisiä kohtaan on vaikeampi tuntea empatiaa, Bloom kirjoittaa. Hänen mukaansa empatia on auttamisen lähtökohtana huono myös siksi, että se ei ole rationaalista. Äkillinen tapahtuma, kuten koulusurma, herättää halun tehdä jotain, ja pian ihmiset postittavat lastensa vanhoja pehmoleluja Connecticutiin.

Seuraavana päivänä mielessä ovat muut asiat. Ihminen on Bloomin mukaan taipuvainen lyhytjänteiseen toimintaan.

Toisinaan reaktiivinen toiminta on toki paikallaan. Äkillisissä, yllättävissä kriiseissä on parempi, että monet lahjoittavat paljon ensipäivinä kuin etteivät auttaisi lainkaan.

Bloomin mukaan pidemmällä aikavälillä lyhytjänteisyydessä on kuitenkin ongelmansa. Koska kauan jatkuneet sodat tai pitkäaikainen köyhyys eivät herätä ihmisissä juuri tunteita, ne eivät saa aikaan halua toimia.

Kaikille avun tarpeessa oleville ei myöskään riitä empatiaa, sillä se on luonteeltaan kapea-alaista. Sitä ei voi tuntea jatkuvasti suuria ihmismassoja kohtaan.

Hyväntekeväisyysjärjestöt tiedostavat empatian merkityksen ja käyttävät viestinnässään tunteisiin vetoavaa sisältöä herättääkseen ihmisten huomion.

Mediassa riittää sisältöä kärsivistä ihmisistä. Itsensä eri kriiseille altistamisessa on kuitenkin riskinsä. Jatkuva ”doomscrollaus” eli tuomioselailu ei ole hyväksi mielenterveydelle ja tuskin saa ketään toimimaan. Se voi saada ihmiset myös sulkemaan silmänsä: uutisten lukeminen ei huvita niiden masentavuuden takia.

Paul Bloom kirjoittaa, että vaikka empatia voi saada meidät toimimaan, pitäisi tiedostaa sen valta päätöksiimme. Etenkin moraalisissa päätöksissä empatia on ”huono kompassi”.

Bloom kertoo teoksessaan Daniel Batsonin tutkimuksesta. Siinä selvitettiin mitä tapahtuu, jos terveysalaa tuntemattomille ihmisille antaisi vallan päättää sairaiden lasten hoitojonosta. Kun koehenkilöiltä kysyttiin, pitäisikö yksi vakavasti sairas lapsi siirtää jonon kärkeen, useimmat halusivat pitää järjestyksen ennallaan.

Sen sijaan kun koehenkilöitä kehotettiin ensin kuvittelemaan, miltä lapsesta tuntuu, he olivat taipuvaisia siirtämään hänet jonon etupäähän välittämättä muista tapauksista.

Bloomin mukaan toisten tunteiden tuntemisen sijaan meidän pitäisi arvostaa kognitiivista empatiaa: kykyä ymmärtää toisen tuntemuksia mutta olla tempautumatta niihin.

 

HYVÄNTEKEVÄISYYDEN on huomattu olevan keino kohottaa omaa imagoaan.

Hyvä esimerkki on Yhdysvaltain opioidikriisin arkkitehdiksi kutsuttu Sacklerin mahtisuku. Suvun yhtiön tunnetuin tuote on vuonna 1995 markkinoille tuotu OxyContin-niminen kipulääke. Sen vaikuttava aine on heroiinia muistuttava opioidi oksikodoni. Tuote oli yhtiölle menestys ja tuotti miljardeja dollareja. Sitä markkinoitiin aggressiivisesti, vaikka se aiheutti vahvaa riippuvuutta ja johti Yhdysvalloissa lääkkeiden väärinkäyttöön ja yliannostuskuolemiin.

Ongelmien vuoksi Sacklerin suku pyrki pysymään poissa julkisuudesta yrityksen yhteydessä. Suvun jäsenet myös lahjoittivat rahaa etenkin oppilaitoksiin ja taidemuseoihin.

Filantropian lisäksi hyvesignaloinnin muotoihin voi lukea vapaaehtoisturismin. Länsimaiset hyväosaiset nuoret lähtevät maailmalle muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi avustamaan brasilialaisessa orpokodissa, auttamaan uhanalaisia kilpikonnia tai rakentamaan köyhiin afrikkalaiskyliin kouluja.

Yleensä vapaaehtoinen maksaa matkastaan järjestölle, joka puolestaan järjestää matkat, majoituksen ja avustuspaikan. Maailmalle lähtevä saa irtioton elämästään, kasvaa ihmisenä ja – mikä parasta – tekee hyvää!

Turismilla voi olla kuitenkin ruma kääntöpuoli. Orpokodeissa vapaaehtoistyöntekijät saattavat tukea lapsia hyväksikäyttävää järjestelmää. Esimerkiksi Haitissa joitain orpokoteja pyöritetään tuottavan yrityksen tavoin. Suuri osa orpokodeissa asuvista lapsista ei todellisuudessa ole orpoja. Köyhille perheille on saatettu jopa maksaa siitä, että he laittavat lapsensa orpokotiin.

Rakennustöissä osaamattomat vapaaehtoiset saattavat aiheuttaa lisävaivaa paikallisille ja viedä heiltä työpaikat.

Kaukaisiin kohteisiin lentäminen kiihdyttää lisäksi ilmaston lämpenemistä.

Ihmiset saattavat myös lahjoittaa hyväntekeväisyyteen vain kertoakseen siitä sosiaalisessa mediassa ja saadakseen hyvä ihminen -pisteitä muiden silmissä. Toisaalta avustuksen vastaanottaja tuskin katsoo saamansa lahjavuohen suuhun.

 

 

YHDEN VASTAUKSEN hyvesignaloinnin ongelmiin pyrkii antamaan liike nimeltään efektiivinen altruismi. Sen epävirallinen keulakuva on kriisiavusta kirjoittanut skotlantilainen MacAskill.

Liikkeen ideana on maksimoida hyvän tekemisen tehokkuus ja samalla huomioida pitkän aikavälin seuraukset.

Näkökulma pohjautuu muun muassa australialaisen moraalifilosofi Peter Singerin utilitaristiseen ajatteluun. Utilitarismin mukaan oikea teko on sellainen, joka tuottaa mahdollisimman paljon hyvää.

Klassinen esimerkki on skenaario siitä, että ihminen kävelee rannalla ja huomaa lapsen olevan hukkumassa. Useimmiten ihminen valitsee hypätä veteen auttamaan miettimättä kalliiden vaatteiden kastumista.

Singerin mukaan ihmisellä on moraalinen velvollisuus toimia, jos voi järkevällä panostuksella estää pahaa tapahtumasta.

Singerin mukaan kuitenkin esimerkiksi maailman köyhyys on poistettavissa vain lahjoittamalla rahaa köyhyyden ja sairauksien riuduttamiin maihin – aivan kuten pelastaisimme hukkuvan vedestä. Fyysisellä etäisyydellä ei siis ole merkitystä moraalisen velvollisuuden kannalta.

Rinnastuksen puute on kuitenkin se, että kehittyvien maiden kärsimys ei ole silmiemme edessä hukkuvan lapsen tapaan. Ei herää välitöntä huolta, ei impulssia auttaa.

Efektiivinen altruismi pyrkiikin suhtautumaan avuntarpeeseen rationaalisesti, mikä tulee lähelle Bloomin kognitiivisen empatian käsitettä. Se luottaa hyötysuhdelaskelmiin ja pitkän aikavälin ennusteisiin. Sen sijaan, että länsimaalainen ostaisi kenialaislapselle koulukirjoja tämän koulutuksen edistämiseksi, tälle kannattaa ostaa matolääkettä. Sairaana olo tai kuolema loistauteihin ovat liikkeen mukaan suurempia esteitä kouluttautumiselle kuin kirjojen puuttuminen.

Ajatusta avun tehostamisesta voi kuitenkin kritisoida. Matolääkitys ei poista sitä tosiasiaa, että maailmassa kurjuus jatkuu. Tuloerot ja eriarvoistuminen kasvavat. Eikö laastaroinnin sijaan kannattaisi panostaa järjestelmien muutokseen?

 

MAANJÄRISTYKSIÄ ei voi estää ennalta.

Turkin ja Syyrian raja-alueella helmikuussa sattuneet maanjäristykset olivat maailman eniten kuolonuhreja vaatineita Haitissa tapahtuneen vuoden 2010 järistyksen jälkeen.

Pelastus- ja raivaustöiden ollessa kesken alueelle iski uusi voimakas järistys. Sen voimakkuus oli reilu 6 magnitudia.

Maaliskuun alkuun mennessä Turkin ja Syyrian kuolonuhrien määräksi oli raportoitu yli 51 000.

Luovuttuani ajatuksesta hakea katastrofialueelle vapaaehtoiseksi alueen hätä ei ollut enää jatkuvasti silmieni edessä. Median ja mieleni täyttivät muut uutiset. Järistys alkoi tuntua kaukaiselta.
Muutamaa kuukautta myöhemmin hyväntekeväisyys palasi mieleeni. Mikä olisi paras keino auttaa hätää tarvitsevia? Löysin netistä listan tehokkaimmista hyväntekeväisyysjärjestöistä. Valitsin niistä yhden. Kuukausimaksu menee suoraveloituksena.

Tunnen tekeväni hyvää, eikä minun tarvitse nähdä vaivaa. Onhan minulla elämässäni omiakin ongelmia.