Vesala – Näkemiin, melankolia

Etenee / Warner. Julkaistu 10.2.2023.

2 / 5

 

PAULA VESALAN sooloura on ollut jo vuosia ristiriitaisessa tilanteessa.

2000-luvun merkittävimpiin suomalaisiin pop-rock-yhtyeisiin kuuluneen PMMP:n hajottua sen toinen keulakuva on ehtinyt näytellä, käsikirjoittaa, sanoittaa, säveltää, toimia dramaturgina ja tehdä korona-aikana äänekästä vaikuttamistyötä tapahtuma- ja kulttuurialan puolesta. Palkintoja, menestystä ja arvostusta on satanut ovista ja ikkunoista.

Tästä huolimatta Paula Vesala on vaikuttanut olevan enemmän tai vähemmän hukassa sen kanssa, mitä pop-artisti Vesalan kannattaisi tehdä.

 

ENSIMMÄINEN sooloalbumi Vesala (2016) kahmi Emma-palkintoja ja sisälsi useamman elämään jääneen jättihitin (Tequila, Tytöt ei soita kitaraa, Älä droppaa mun tunnelmaa), mutta kuulosti siltä, että tekijällä oli edelleen toinen jalka kiinni PMMP:ssä.

Lähes neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Etsimässä rauhaa (2020) osoittautui pitkän uran tehneelle pop-tähdelle kuuluisaksi vaikeaksi kakkoslevyksi. Useiden eri tuottajien kanssa vuosikausia työstetty albumi jäi kokonaisuutena torsoksi, mutta sisälsi yksittäisiä niin omaperäisiä ja varmaotteisia biisejä, että toivo heräsi. Ehkä Vesalalla oli kypsymässä selkeä visio?

No, ei ollut.

 

KOLMAS sooloalbumi Näkemiin, melankolia on tasapaksu, yllätyksetön ja peräti tylsä levy, jolla ei ole juuri mitään sanottavaa. Albumin johtoajatuksena vaikuttaa olleen tehdä ihan vaan mukavaa popmusiikkia. Tässä on onnistuttu, mutta nyt on liiankin mukavaa.

Levyn tuotannosta vastaa aiemmin muun muassa Antti Tuiskun kanssa yhteistyötä tehnyt Jurek, jonka tunnistettava kädenjälki auttaa albumia säilyttämään soundillisesti jonkinlaisen fokuksen. Aiemman levyn tuottajaköörin korvaaminen yhdellä kultasormella ei kuitenkaan auta, kun punainen lanka on muutoin hakusessa.

Vesala on koko uransa ollut sekä laulajana että sanoittajana parhaimmillaan voimakkaiden tunnetilojen tulkkina. Edellislevyn hienoimpiin hetkiin kuuluivat ahdistusta tihkuvat (kuten Makaroonilaatikkoo) tai muuten vain mahtipontiset (Mul ei oo lapsuudensankarii) kappaleet, jotka kuulostivat siltä, että niiden tahtiin voisi vaikka räjäyttää kerrostalon.

 

UUDELLA albumilla liikutaan melko tasaisissa tunnelmissa. Draaman kaaren puuttumista korostaa sanoitusten latteus. Lähes kokonaan Vesalan itsensä kirjoittamat lyriikat tavoittelevat kevyttä ja välitöntä fiilistelyä, mutta niiden haahuilu tuo enemmän mieleen kiireen ja viimeistelemättömyyden. Pahinta jälkeä jättää Testamentti, joka kuulostaa siltä kuin moninkertaisesti sanoituksistaan palkittu Vesala selailisi ääneen Ikean sisustustauluja.

Sanoittajan kynä on ollut terässä lähinnä Uu mama -kappaleella, jonka tarttuva naljailu jää hyvällä tavalla soimaan päähän.

Näkemiin, melankolia jättää epäselväksi, mikä hinku Vesalalla on ollut edes julkaista albumi. Levyn kaikki kohokohdat julkaistiin aikaa päivää sitten singleinä, vanhin (Kysy mua ulos) jo kesällä 2021. Samana vuonna Vesala ennätti julkaista lyhyen, alle vartin mittaisen Totuuksia popmusiikista -EP:n. Korostetusta välityömäisyydestään huolimatta se esitteli ensimmäisen Vesalan sooloprojektin, joka kuulosti alusta loppuun kokeilevalta, innostuneelta ja kiinnostavalta.

Miksi Vesala pakottaa tekemisiään kerta toisensa jälkeen albumimittaan, jos se ei kerran näytä onnistuvan?

Tätä sekä artistilla että yleisöllä on aikaa pohtia määrittelemättömän pitkällä tauolla, jolle Vesala on ilmoittanut jäävänsä.