Ei hakutuloksia.

Teksti Saara Sund Kuvat Vilja Harala / Tuffi films

Arvio: Seurapeli on osuva kuvaus millenniaalisukupolven kroonisesta vaiheilusta

Vaikka elämä heittelee, Mitzin (Emmi Parviainen, vas.) ja Veronikan (Laura Birn) ystävyys kantaa.

Jenni Toivoniemi | Suomi | 2020 | 1h 57 min 

Jenni Toivoniemen ohjaama ja käsikirjoittama Seurapeli on ”draamakomedia pitkitetystä nuoruudesta ja rooleista, joihin ajaudumme”.

Elokuvassa seurataan vanhaa ystäväporukkaa, joka kokoontuu merenrantahuvilalle juhlistamaan temperamenttisen Mitzin (Emmi Parviainen) 35-vuotissyntymäpäiviä varsin kosteissa merkeissä. Veren alkoholipitoisuuden noustessa alkavat myös pinnan alla uinuneet vanhat jännitteet nostaa päätään. Syrjähypyiltä ja huutokilpailuiltakaan ei vältytä.

Liittyisitkö itse vallankumoukseen jolla ei ole syytä? Tai liian monta syytä?

Seurapeli on osuva kuvaus millenniaalisukupolvesta. Rajattomat mahdollisuudet eivät tuoneetkaan mukanaan nuoruuden suurten unelmien täyttymistä, vaan kroonisen riittämättömyyden tunteen ja omien elämänvalintojen loputtoman kyseenalaistamisen. Vastuuta ei haluta tai sitä ei uskalleta ottaa.

Huumeet ehtivät homehtua ennen kuin on aikaa käyttää niitä. Ympäristön odotuksiin pitäisi vastata ja elämää suorittaa täydellä teholla valmiin käsikirjoituksen mukaan, vaikka maailma palaa ja tulevaisuus tuntuu toivottomalta.

Laura Birnin näyttelemä Veronika tiivistääkin illalliskeskustelussa monelle millenniaalille tutun ristivedon ihanteiden ja nihilismin välillä: liittyisitkö itse vallankumoukseen jolla ei ole syytä? Tai liian monta syytä?

Vesala onnistuu välittämään suuria ja kipeitä tunteita hämmästyttävän vähäeleisesti ja hienovaraisesti.

Vaikka hahmot ovat korostetun stereotyyppisiä, ne tuntuvat inhimillisiltä ja todellisilta. Erityismaininnan ansaitsee Paula Vesalan tulkinta kirjanörtti Ullasta. Vesala onnistuu välittämään suuria ja kipeitä tunteita hämmästyttävän vähäeleisesti ja hienovaraisesti.

Elokuvassa nähdään herkullista ja jopa väkivaltaisen intensiivistä rooleista irti murtautumista ja oman äänen löytämistä. Liioitellun menestyneen ja kuvankauniin pariskunnan Veronikan ja Mikaelin (Christian Hillborg) kulissikin murtuu lopulta.

 

Elokuva haastaa katsojaa miettimään oman toimintansa vaikuttimia. Missä määrin kyse on omasta tahdosta, missä määrin muiden myötäilemisestä ja turvallisuushakuisuudesta? Tätä kysymystä elokuva käsittelee ajoittain varsin raadollisellakin otteella. Mitään kovin mullistavaa Seurapeli ei tarjoile, mutta epätäydelliset ja hapuilevat hahmot antavat lohdullista samaistumispintaa.

Arvosana: 3½/5 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.