Tie dokumentaristiksi voi alkaa vaikka Perun surffirannoilta.
”Nimeni on Marco Polo”, kertoo humalainen nuorukainen ensimmäisenä iltanamme Lobitosissa, pienessä kalastajakylässä Pohjois-Perussa.
”Hauska tutustua. Minä olen kuningatar Isabel”, vastaa ystäväni.
Hämmentynyt mies vaappuu keittiöön ja kysyy siellä oleskelevilta ihmisiltä, onko taloon oikeasti saapunut kuningatar. Ystäväni ihmettelee, onko mies oikeasti nimetty tutkimusmatkaajan mukaan.
Tuona iltana saimme ensikosketuksemme tulevan dokumenttimme päähenkilöön.
Lobitos on noin tuhannen asukkaan kylä Tyynenmeren rannalla Pohjois-Perussa. Se elää kalastuksesta ja öljynporauksesta. Vuosi vuodelta sinne ilmestyy myös enemmän surffareita, joita saapuu kylän rannoille nauttimaan maailmanluokan aalloista.
Aaltoparatiisilla on myös pimeä puolensa. Karun kaunis miljöö kätkee varjoonsa monia sosio-poliittisia kipupisteitä korruptiosta ja koulutuksen puutteesta huumeisiin ja vesipulaan.
Tutustuimme ystäväni Jelena Leppäsen kanssa Lobitosin vivahteikkaaseen elämään joulukuussa 2013, kun vietimme kylässä kolme viikkoa vapaaehtoistyössä. Silloin tapasimme ensi kertaa myös yhden sen voimakkaimmista persoonallisuuksista, paikallisen kalastajan ja surffaajan nimeltä Marco Arias Flores. Tuttavallisemmin Marco Polo tai Bokita.
Jelena sai tuolloin idean miehestä ja kylän elämästä kertovasta dokumentista. Jo alusta asti oli selvää, ettei dokumentistamme tulisi perinteistä surffielokuvaa. Luomalla katsauksen yhden miehen ja hänen lähipiirinsä arkeen pyrkisimme pääsemään käsiksi Lobitosin kylää ja perulaista yhteiskuntaa määritteleviin teemoihin ja ongelmiin. Kytkisimme Marco Polon tarinan osaksi kylän historiaa ja tulevaisuutta.
Istumme lentokoneessa matkalla New Yorkista Limaan. Lähes vuosi on vierähtänyt siitä, kun viime kerran jätimme Lobitosin taaksemme.
Edessämme siintävät kahden kuukauden kuvaukset, joissa olen mukana ilman aiempaa kokemusta videokuvaamisesta. Taskussani ovat tuoreet maisterin paperit Jyväskylän yliopistosta, jossa opiskelin englantia ja viestintää, sekä uransa alkumetreillä olevan valokuvaajan innokkuus – näillä saan luvan pärjätä. Journalistiikkaa opiskelleella Leppäsellä on hieman enemmän kokemusta; hänellä on takanaan dokumentin muodossa toteutettu käytännöllinen journalistiikan gradu Las Madres del Barrio, jossa hän kuvasi kotiväkivaltaa kokeneita naisia Espanjassa Sevillan ghetossa.
Leppästä dokumentaristin työ on kiehtonut jo pitkään. Tälle tielle hänet on kuljettanut eletty elämä, hänen omien sanojensa mukaan kaiken ”hulluus”. Valokuvaamisesta alkunsa saanut maailman tarkastelu ja tallentaminen vaihtui liikkuvaan kuvaan, jota Leppänen pitää valokuvaa moniulotteisempana.
”Videokuvaus antaa ihmisten puhua ja kertoa kokemuksistaan, mikä lisää autenttisuutta”, hän tarkentaa.
Leppänen kertoo luottavansa voimakkaasti omaan intuitioonsa.
”Kun näet ne ihmiset ja näet paikan, tulee tunne, että tässä on jotain erityistä.”
Olemme nytkin liikkeellä ilman käsikirjoitusta, mielessämme muistoja edelliseltä vuodelta. Pian kuitenkin huomaamme, että niihin on turha tarrautua; kuten usein elämässä, myös dokumentin teossa vain epävarmuus ja muutos on varmaa. Ennen lähtöämme saamme Perusta viestin, joka antaa ymmärtää, että aiemmin seikkailuistaan ja villistä sinkkuelämästään kylässä tunnetun Marco Polon elämä on saanut uuden suunnan:
”Marco Pololla on tyttöystävä, hänen elämänsä on rauhoittunut.”
On epävarmaa, millainen vaikutus päähenkilömme elämäntilanteen muutoksella on dokumenttiimme.
Eivätkä epävarmuudet jää tähän. Kuvauskalustomme täydennys New Yorkissa ei suju ihan odotetusti. Huolta aiheuttavat langattomat mikit, joita etsitään viime hetkellä kissojen ja koirien kanssa. Pohdimme, onko ylenpalttinen rentous ja luotto asioiden järjestymiseen sittenkään paras työideologia.
Jos olosuhteiden sanelemana olisimme joutuneet tyytymään huonoon äänenlaatuun, olisi koko dokumentti saattanut olla siinä. Toisin kuin kuvaa, ääntä on lähes mahdotonta pelastaa. Meren äärellä kaluston laadukkuus saa vielä aivan uudenlaista painoarvoa.
Päädymme New Yorkissa ostamaan budjettimme ylittävät mikit, mutta niiden tarjoama laatu korvaa taloudellisen satsauksen. Pieniä mutkia matkaan on kuitenkin tarjolla lähes viikoittain. Kamera kastuu jo ensimmäisenä päivänä rapuja kuvatessa. Toinen kamera kaatuu veteen reissun loppupuolella, eikä toimi viikkoon. Surffauksen kuvaamisen haasteellisuus yllättää meidät molemmat; ilman isoa teleobjektiivia emme pääse tarpeeksi lähelle, ja kalustostamme puuttuu juuri sellainen.
”Periaatteessa mennään koko ajan riskirajoilla pienen kameran kanssa, koska se on puolittain vedessä”, Leppänen toteaa.
Pohjois-Perun maisemat ja kulttuuri iskivät meihin molempiin jo ensimmäisellä reissulla; ihmisten välittömyys ja taito elää hetkessä vetosivat. Täällä ihmiset eivät suorita.
Länsimaisen mittapuun mukaan kyläläisiltä näyttää puuttuvan paljon. Juokseva vesi, pankkiautomaatit ja postijärjestelmä ovat itsestäänselvyyksiä suomalaisille, mutta eivät kaikille perulaisille. Kuitenkin ihmiset huokuvat elämäniloa tavalla, josta moni suomalainen voisi ottaa oppia.
Kulttuurierot sekä haastavat että helpottavat kuvauksiin heittäytymistä. Joskus vierasta ja tuntematonta on helpompi lähestyä kuin tuttua.
Leppänen on reissun alussa kuvausten suhteen erittäin kunnianhimoinen.
”Alussa piti tehdä ja saada kaikki heti”, hän muistelee myöhemmin.
Ote rentoutuu ajan kanssa.
”Pikkuhiljaa huomaa, että jotain tallentuu kameralle joka päivä, eikä ota enää niin vakavasti, jos kaikki kamerakulmat, siirtymät ja liikkeet eivät ole ihan oppikirjan mukaisia”, Leppänen kertoo.
Silti mielessä käy välillä ajatus siitä, olisiko kannattanut tehdä enemmän valmisteluja ennen reissuun lähtöä. Jälkikäteen huolettomuus hymyilyttää Leppästä; toinen kamerammekin saapui nimittäin vain paria päivää ennen reissuun lähtöä Japanin tehtaalta.
”Olis niitä käyttöohjeita voinut varmaan silloin lauantai-sunnuntai akselilla vilkaista, mutta eipä sitä sitten tehty”, Leppänen virnistää.
Jos aikaa ei uhrattu valmisteluihin, sitä on hyvä olla ainakin kohteessa. Leppänen osaa arvostaa sitä: hänen ensimmäinen dokumenttinsa kuvattiin reilun viikon aikana, mikä nosti stressitason taivaisiin. Kun paikan päällä ei ole kiire, voi pitää muutamia välipäiviä. Ne ovat luovassa työssä olennaisia.
”Työstä ei ota niin suuria paineita ja voi itse tehdä välillä jotain muutakin, kuten pyöriä tuolla rantahiekassa”, hän naurahtaa.
Myös henkilöhaastatteluja tehdessä aikaa tarvitaan, sillä ihmiset täytyy saada luottamaan ja rentoutumaan. Sen avulla ihmiset uskaltavat hassutella ja olla luonnollisia kameran edessä.
Kun työtä tehdään luottamukseen pohjaten, toisen ihmisen iholla ja lähes kellon ympäri, salaisuuksille ja pintakoreudelle ei jää tilaa. Kuvausten aikana huomaamme tallentavamme tapahtumia surffauksesta juopotteluun, päähenkilön perheen jälleennäkemisestä kukkotappeluun.
Samalla joudumme pohtimaan, millaisen kuvan dokumentti rakentaa päähenkilöstä ja miten ihmiset suhtautuvat siihen, mitä heille näytämme.
Leppänen myöntää tämän olevan vaikeaa.
”Et seuraa henkilöä pelkästään kuvattavana hahmona, vaan ihmisenä, joka on myös sinulle läheinen.”
Dokumentaristi muistuttaa myös työn inhimillisyydestä.
”Tuskin kukaan pystyy täysin olemaan kameran kanssa kommentoimatta mitään.”
Kuvausten ulkopuolella käymmekin usein keskusteluita päähenkilön yksityiselämästä. Dokumentaristin rooli muuttuu tarvittaessa kuuntelevaksi korvaksi, ystäväksi. Leppäseltä löytyy ymmärrystä kuvattavalleen.
”Teemme kaikki virheitä ja kuka tahansa voi tuomita. Bokin suostuessa päähenkilöksi hän varmasti ymmärsi tekevänsä asioita, jotka järkyttävät katsojia, mutta päätti kuitenkin ryhtyä tähän. Siinä on paljon vilpittömyyttä”, Leppänen summaa.
Kun kuvaukset lähenevät loppuaan, oma käsitykseni dokumentaristin työstä on muuttunut radikaalisti. Alkuun asetin itseni kriittiseen ja keskeiseen rooliin tilanteiden tallentajana, nyt näen oman paikkani huomaamattomana tarkkailijana. Nappia painaessani koetan häivyttäytyä taustalle ja antaa tilaa ympäröivälle elämälle.
”Pääroolissa ovat toiset ihmiset, et sinä”, Leppänen summaa.
Kuvaamisessa epävarmuus on vakio, johon on eräänlainen viha-rakkaussuhde. Sitä on paras pyrkiä sietämään.
Nauhalle tallentuu se, mitä kuvausten aikana tapahtuu, eikä sisältöön pysty tai tule pyrkiä liikaa vaikuttamaan. Vaikka päähenkilömme elämäntilanteen muutos alussa pelotti, antoi se meille kuitenkin uusia, arvaamattomia mahdollisuuksia kurkistaa teemoihin, joihin emme olisi välttämättä alkuperäisessä asetelmassa päässeet käsiksi. Parisuhde sai Marco Polon pohtimaan tulevaisuuttaan ja ihmissuhdehistoriaansa. Muutos riisuu dokumentaristin aseista ja pakottaa aloittamaan ilman ennakko-odotuksia.
Ensikertalaisina ei ennakko-odotuksiin ole muutenkaan varaa. Matkalla hermot ovat välillä kireällä, ja kun soppaan lisätään vielä luova ja alati muuttuva työnkuva, on vastassa haasteita. Ystävälleni dokumentin tekeminen ensikertalaisen videokuvaajan kanssa vyörytti paljon vastuuta.
”Fakta on, että olisi helpompaa olla ihmisen matkassa, jolta itse voisi oppia, ettei kaikkea tarvitsisi oppia kantapään kautta”, hän pohtii.
Lopulta kuitenkin henkilökemiat painavat vaakakupissa enemmän kuin ammatillinen virheettömyys.
Dokumenttiprojekti
- Dokumentti Marco Polo kuvattiin Perussa loka-joulukuussa 2014.
- Noin 45 minuuttia pitkän dokumentin on tarkoitus valmistua kesän 2015 alkuun mennessä.
- Traileri ulos helmikuussa 2015, jonka jälkeen elokuvaa tarjotaan mm. Ranskan Angletissa järjestettävän kansainvälisen surffielokuvafestivaalin ohjelmistoon.
- Projektia voi seurata dokumentin kotisivuilta: www.surfingpolo.com, Facebook: Marco Polo documentary www.facebook.com/surfingpolo sekä instagram: @surfingpolo1.