Kevät tulee taas, ja sen mukana kansallinen rituaali: tapellaan Suvivirrestä netissä.
Väsyttävä kamppailu saavutti viime keväänä uuden tason, kun Helsingin Sanomain ammattiyoutubevideoidenkatselija Jussi Lehmusvesi uudelleensanoitti tuon rakastetun ja paheksutun virren.
Maailma kesken on (kavereiden kesken Lehmusvirsi) kuuluu kasvavaan rauhanlaulujen sukuun, jossa mikään ei varsinaisesti vastusta mitään, mutta kaikki vastustavat epämääräisesti pahuutta. Kappale korostaa kaiken keskeneräisyyttä. Maailma on kesken, ihminen on kesken, kahvi jäähtyy kesken.
Rauhanlaulu on outo genre. Se olettaa, että sota johtuu väärästä soittolistasta. Jos vain kuuntelemme Imaginea tarpeeksi monta kertaa, rajat liukenevat, armeijat katoavat ja John Lennon laskeutuu pilveltä muistuttamaan, ettei omaisuutta oikeasti ole olemassa (paitsi hänen perikunnallaan). Bob Dylan sentään ymmärsi teeskennellä, ettei ymmärrä mitään: vastaus on tuulessa, eli ei missään.
Lehmusvirsi ei ole vihainen, sen ei ole tarkoituskaan olla. Se on syntynyt huolestuneisuudesta, mikä on suomalaisen kulttuuritoimittajan aggressiivisin tunnetila. Se katsoo maailmaa kuin sivistynyt yksilö Sanomatalolta maisemaa: kaikki on paikallaan, mutta tuntuu epäilyttävältä, joku haisee. Ei kun ne ovatkin vain maalaiset ihmettelemässä Eduskuntataloa.
Haisevat maalaiset toisivat rosoa, jota rauhanlaulut kaipaavat. Rauhanlaulut tuntuvat enemmän sisustuselementeiltä kuin kannanotoilta. Ne ovat huonekasveja: viestivät hyvästä tahdosta, mutta eivät koskaan kasva lattian läpi muuttamaan mitään. Kun kaikki on muotoiltu niin, ettei mikään oikeasti kosketa, mikään ei myöskään osu.
Rauhasta on tullut tapa kertoa, millainen ihminen on, ei mitä hän aikoo tehdä. Se on moraalinen self-care-rutiini: laulan tämän, siis olen hyvä. Jos joku kuulostaa karkealta, vihaiselta tai epäsovinnaiselta, hänet voi ohittaa, koska hän ”ei edistä keskustelua”. Ikään kuin historiassa ihmisoikeudet olisivat kehittyneet kohteliaasti nyökkäilemällä.
Lässynläälaulujen vuoksi täytyy kärjistää, tässä siis lyhyt virsi, jossa paskotaan pyhiä rakennuksia punkhengessä (ehkä kulttuurikeskustelussa voi olla törkeä ilman että se tulkitaan suoraan pahuudeksi):
kröhömm,
poltetaan kirkot
räjäytetään moskeijat
daavidin lingolla kohti synagogia
temppeleihin rakkautta ja rauhaa tsunamin voimilla
te väärintekijät
palvotte mahtavaa Lehmusvettä
hän on tuova
taivaallisen maan
jossa ei enää yksikään änkyräateisti, kiihkokristitty tai kulttuuritoimittaja mössötä enää mistään suvivirrestä.
▬
Kirjoittajan kahvi on kylmää.