Ilkka Remes: Lohikäärmeen isku (WSOY, 2021)

 

PETRI PYKÄLÄ on onnistunut töräyttämään vuodesta 1997 lähtien joka syksy kirjamarkkinoille tiiliskivimäisen jännitysromaanin, joiden tasainen virta on tehnyt hänen taiteilijanimestään Ilkka Remeksestä käsitteen.

Kirjoittajana Pykälä on kiistatta tuottelias. Joku saattaisi sanoa, että liiankin.

Lohikäärmeen isku Ilkka Remes

Kotimaisen ”jännityksen” ”mestarin” uusin tuote sijoittuu koronapandemian varjostamaan Suomeen, jossa sopivan luonteenpiirteetön Remes-kirjan Remes-hahmo (tällä kertaa nelitavuisia nimiä loihtiva mielikuvitus on päätynyt Markus Auraan) ajautuu remesmäisiin juonenkäänteisiin.

Mukana on muun muassa pääministerin kiero erityisavustaja, venäläisen miljardöörin tyttären sieppaus, rautaisannos suurvaltapolitiikkaa ja wuhanilaisesta laboratoriosta kähvelletty aineisto. Rymisten etenevä juoni on koottu sinänsä näppäristä osasista, joita Remes paiskoo yhteen sokerihumalaisen lapsen tarmolla. Vauhtia riittää, mutta edes dramaattisimmilla käänteillä ei yleensä ole hetkellisen shokkiarvon lisäksi mitään funktiota.

Sama merkityksettömyys vaivaa romaanin ylipaisunutta hahmogalleriaa, jonka jäseniä Remes juoksuttaa tarinaansa yhtä mekaanisesti kuin siitä ulos. Remes ajattelee ilmeisesti määrän korvaavan laadun, sillä hän kuvaa jokaisen hahmonsa sisäistä maailmaa ja motiiveja poikkeuksellisella mielenkiinnottomuudella.

 

KIELELLISESTI teksti on sietämätöntä, lähes lukukelvotonta. Kirja olisi tarvinnut ainakin yhden editointikierroksen lisää. Teoksessa on valtava määrä kirjoitusvirheitä, ja lauseista puuttuu usein verbejä.

Dialogi on tuttuun tapaan kuin Googlen kääntämää suomea. Tätä kaikkea Remes elävöittää yhdentekevillä yksityiskohdilla rakennusten seinillä roikkuvista sisustustauluista tai einesruuan lämmittämisestä.

 

Remes ajattelee määrän korvaavan laadun, sillä hän kuvaa jokaisen hahmonsa sisäistä maailmaa ja motiiveja poikkeuksellisella mielenkiinnottomuudella.

 

MAHDOLLISESTI ainoan merkittävän erityispiirteen romaaniin tuo koronavirus, josta ei ole Suomessa ehditty vielä kirjoittaa juurikaan kaunokirjallisuutta. Laboratoriovuototeorialla leikittely on sinänsä uskalias valinta, jonka onnistuneisuuden voi jättää tulevaisuuden lukijoiden arvioitavaksi.

Itse viruksen läsnäolo vaikuttaa romaanin maailmassa kuitenkin hämmentävän vähän. Hahmot pystyvät esimerkiksi matkustamaan ympäri maailmaa ilmeisen rajoituksetta, eikä jylläävä kulkutauti luo missään vaiheessa tapahtumiin jännitettä tai uhkaa.

Suomen hallituksen koronavirustoimet saavat sen sijaan tuon tuosta maistaa Remeksen sanansäilää. Esimerkiksi suomalaisen sankarivirologin suuhun hän on kirjoittanut näinkin hienovaraista dialogia: ”Pieni asiantuntijaneuvo, jos sallit. […] Luottamus viranomaisiin on aina ollut Suomessa korkealla, ja sen uhraaminen kaikenlaisen maskisekoilun ja muun politikoinnin vuoksi on ollut järjetöntä ja vaarallista.”

Remes on käyttänyt todellisia tapahtumia fiktionsa polttomoottorina läpi uransa, joten pandemian päätyminen kirjaan ei yllätä. Tosielämän vaikutteita on haettu myös Al-Hol-kiistasta ja Harri Jaskarin parituskohusta.

 

TAPAHTUMIEN yllä leijailee lajityypillisesti poliittisten päättäjien ympäri yhteiskuntaa ulottuva korruptio, joka tiivistyy poliittista ohjausta viranomaisiin mielivaltaisesti ulottavaan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen ja sitä johtavaan kiusallisen sannamarinmaiseen hahmoon.

Lopputulos on oman elämänsä tartuntatautiasiantuntijan sakeaa Facebook-kommenttia muistuttava yli 400-sivuinen mötkäle, joka on tämän hetken nolointa suomalaista kaunokirjallisuutta.