Ei hakutuloksia.

Teksti  Arttu Seppänen

Kampuksen kulissien sankarit

Siivouspalveluohjaaja Maiju Lyytikkä hyppää tarvittaessa itsekin siivouskärryn varteen. Kuva: Perttu Puranen

Tutkimusmatka yliopistolla paljasti Seminaarin-mäen syvyyksissä makaavan aarteen, yliopiston juopot ja Korppi-tiimin kasvot.

Miesääni laulaa kuulokkeissa ”viereisen hirviön paskat” ja havahdun. Kaikki hyödylliset sivut ovat viereisillä välilehdillä. Kun on tieteellinen artikkeli toisella välilehdellä auki, voi selata Facebookia hyvillä mielin. Ylä-Ruthin kulmapöydän taaimmaisesta nurkasta yltää vielä yliopiston verkkoon. Reppu on täynnä myöhässä olevia kirjoja.

Missä ovat ne ihmiset, jotka tekevät opiskelijan elämästä yliopistolla näin helppoa? Kuka hankkii kaikki kurssikirjat? Kuka päivittää Korppia ja lisää sinne hassuja nappuloita? Kuka siivoaa kirjastolla viereisen hirviön paskat?

Ylä-Ruth ei vastaa näihin kysymyksiin, mutta yli viikon kestäneen soittorumban päätteeksi saan sovittua jokusen haastattelun. Yliopiston näkymätöntä henkilökuntaa on yllättävän vaikea tavoittaa.

 

T-rakennuksen kolmannessa kerroksessa tilapalveluiden avokonttorissa on aamukahdeksalta vielä hiljaista. Kirjastoltakin tutun valkokeltaisen sisustuksen ja suurikokoisten design-nojatuolien keskellä työpäivänsä on juuri aloittanut siivouspalveluohjaaja Maiju Lyytikkä.

Lyytikkä ei istu tilapalveluiden kasan korkeimmalla huipulla, mutta pitää huolen, että siivoojia on tarpeeksi ja he tietävät minne mennä. Yliopisto on kahden vuoden ajan tuottanut siivouspalvelut itse, kun aiemman alihankkijan jälkeen ei oltu tyytyväisiä. Tarvittaessa Lyytikkä ottaa myös siivouskärryn omiin käsiin.

”Kerran kävi niin, että puolet porukasta oli sairaslomalla, joten jouduimme muiden siivouspalveluohjaajien kanssa hyppäämään rinkiin. Tehtiin aamusta iltaan töitä vuoroissa.”

Korpilahdella kasvaneella Lyytikällä on taskussaan ravintolakokin ja restonomin paperit.

”Valmistuin ammattikorkeakoulusta kesällä 2012, silloin ei oman alan töitä ollut tarjolla täällä Jyväskylässä. Nykyinen työtehtäväni antaa hyvää pohjaa tulevaisuutta ajatellen, koska haluan urallani edetä eteenpäin kohti haastavampia tehtäviä.”

Entä mitkä asiat opiskelijoissa ärsyttävät siivoojia?

”Toivoisimme, että ruokailu tapahtuisi muualla kuin luentotiloissa. Jos kahvitahra imeytyy, sitä on vaikea saada puhtaaksi. Ainainen riesa on myös purukumit, kun niitä laitetaan pöytien ja tuolien alle. Tenteistä tulee kumipurua ja lyijyä, ja kun lyijy lähtee leviämään, sitä on vaikea saada puhtaaksi. Muutamat ainejärjestöbileet ovat myös aiheuttaneet enemmän sotkua ja se vaikeuttaa päivän kulkua.”

Hotellisiivoojien karusta arjesta on keskusteltu paljon julkisuudessa. Kuinka hyvin Lyytikkä on paimennettavistaan kärryillä?

Hän nappaa puhelimensa ja jalkaudumme suoraan rajapintaan – käytävälle. T-rakennuksen ensimmäisestä kerroksesta löytyy touhuava ja sosiaalinen Heli Lähteinen.

”Täällä on todella siistejä opiskelijoita. Hyvin kerkeää työnsä tekemään, ei tarvitse naama hiessä juosta”, Lähteinen ilakoi ja kuulostaa rempseydessään hyvin vilpittömältä.

Ei siis viereisen hirviön paskaa.

Agoran kiinanruusut ovat yliopiston pahimpia juoppoja, tietää Virpi Kainulainen. Kuva: Arttu Seppänen

 

Palaan kirjastolle pohtimaan siivouksen monia tasoja, ja huomioni kiinnittyy kolmannen kerroksen toisessa päässä pieteetillä kukkia kastelevaan naiseen.

”Välillä ihmiset kysyvät, että voisitko viedä käsipyyhkeitä vessaan. En minä siivooja ole, minä vain juotan näitä kukkia”, nainen sanoo.

Virpi Kainulainen puhuu kasveistaan samalla antaumuksella ja herkkyydellä kuin pubinpitäjä vakioasiakkaistaan.

”Syksy on vaikeeta aikaa, kun ei tiedä millon ne lakkaa juomasta. Kesällä ne käyttää vettä säännöllisesti, kun aurinko paistaa. Syksyllä kun valo vähenee, niin se loppuu kuin seinään se juominen. Mut ne ei lopeta samalla viikolla, niin se on sellaista arvailua.”

Kainulainen työskentelee Keski-Suomen Puutarha-apu Oy:lle, jolle yliopisto on ulkoistanut kukkiensa kastelun. Kainulaisella on yhteensä 500 kasvia hoidettavanaan, ja Seminaarinmäellä vierähtää noin puolet työpäivästä.

”Kerran viikossa nämä pitää käydä juottamassa. Tuo yksi on alkanut kiukuttelemaan, se on joko juonut liian paljon tai vähän”, sanoo Kainulainen ja osoittaa 2. kerroksen peikonlehteä, joka roikkuu jo hyvän matkaa kohti kirjaston aulan lattiaa.

Suurikokoiset peikonlehdet ovat kahdeksan vuotta puutarhurina työskennelleen Kainulaisen suosikkikasveja.

”Mä pelkään vaan koko ajan, kun viime talvena täältä poistettiin valtava määrä kasveja sisäilman takia, että niitä poistettaisiin lisää. Onneksi nämä säästyi”, Kainulainen sanoo ja koskettelee valtavia lehtiä.

Vakioasiakkaistaan Kainulainen tietää kaiken. Toinen varisee tammikuussa, toinen helmikuussa.

”Ne käyttäytyvät eri tavalla, vaikka olisivatkin sama kasvi. Ne ovat yksilöitä.”

Hän tietää myös kertoa, että Agoralla on pari todella pahaa juoppoa.

”Me aina puhutaan juoppokasveista. Yliopistolla on neljä-viisi sellaista kasvia, jotka pitää juottaa kaksi kertaa viikossa kesät ja talvet, koska ne on niin kovia juomaan. Esimerkiksi Agoran aulan kiinanruusut.”

Onko oikeastaan mitään näkymättömämpää kuin julkisen tilan nurkassa nököttävä kiintiökasvi? Kukapa näitäkään kasveja tai niiden eteen tehtyä työtä huomaisi, elleivät ne olisi huonossa kunnossa. Voisin keskustella Kainulaisen kanssa peikonlehdistä loputtomiin, mutta seuraava tapaamiseni odottaa, joten kiitän spontaanista ja hurmoksellisesta keskustelusta.

 

Kirjahankintojen lisäksi Tytti Leppäsen työhön kuuluu tarpeettoman aineiston poisto. Kuva: Perttu Puranen

Tytti Leppänen istuu ison kirjakasan päällä. Pohjois-Pohjanmaalta Reisjärveltä kotoisin oleva Leppänen vastaa yliopiston kurssikirjojen hankinnasta. Jos jotain kurssikirjaa ei ole tarpeeksi, hän kuulee siitä.

”Kasvatustieteiden laitoksella on paljon mas-saluentoja, ja sieltä kuulee aika paljon, ettei kirjoja ole tarpeeksi.”

Kun tiedekunnat uudistavat opintosuunnitelmiaan keväisin, Leppänen saa kirjalistat, joiden mukaan hän tekee hankinnat. Yhtä kurssia varten kirjoja tilataan kolmasosa kurssin osallistujamäärästä. Leppänen odottaa kaunokirjallisuuden ystävänä jo ensi kevään Kirjallisuuden laitoksen tulevan opetussuunnitelman tilauksia.

”Kirjallisuuden opinnoissa on mukana kaunokirjallisuutta, niin sitä kautta saan itsellenikin vinkkejä. Tällä hetkellä lukupöydällä on Peter Høegin Norsunhoitajien lapset ja Ville Haapasalon Et kuitenkaan usko.”

Alun perin äidinkielen opettajaksi aikonut Leppänen työskentelee myös kirjaston asiakaspalvelussa, huolehtii hankintojen lisäksi poistoista ja on mukana erilaisissa kehitysryhmissä.

”Puoli vuotta hankitaan ja puoli vuotta poistetaan”, hän tiivistää työnkuvansa.

Rohkenen kysyä, olisiko mahdollista nähdä mystinen kirjaston varasto. Leppänen hakee käytävän varrelta mukaansa kokoelmapäällikkö Kaisa Saikkosen, joka lähtee mielellään esittelemään paikkoja.

”Te asiakkaat näette kolme kerrosta, mutta täällä on vielä kaksi yhtä isoa kerrosta alempana. Meillä on täällä noin 90 prosenttia kaikesta Suomessa julkaistusta kirjallisuudesta”, Saikkonen sanoo hissin ovien sulkeutuessa.

 

Alimman kerroksen varastossa näky on lähes huumaava, tuoksusta puhumattakaan. Kirjaston varasto on yksi Suomen kuudesta vapaakappalevarastosta, joihin tulee yksi kappale kaikesta Suomessa painetusta kirjallisuudesta. Täältä voi tilata lukusalikäyttöön esimerkiksi raamatun 1600-luvulta. Kotiin eivät edes henkilökunnan jäsenet saa viedä mitään.

”Menneinä vuosina yliopiston henkilökunta on vienyt täältä jotain kotiin ja aineistoa hävisi”, Saikkonen mainitsee.

Tilan säästämisen vuoksi sinisiä hyllyjä on umpinaisesti vierekkäin. Hyllyjen päädyssä on kampi, jota pyörittämällä haluttu hylly saadaan esiin siten, että hyllyn teoksiin pääsee käsiksi. Hevoslehtiä, Mustanaamioita, ulkomailla painettuja suomenkielisiä sanomalehtiä – kaikkea on.

 

Vuonna 1488 painettu Missale Aboense on Kaisa Saikkosen mukaan mittaamattoman arvokas. Kuva: Perttu Puranen

Parempaa on luvassa, sillä alimman kerroksen syvyyksissä on erillinen holvi, jossa säilytetään kaikkein arvokkaimpia ja vanhimpia teoksia. Se on kuin kirjaston sydän, jota pidetään hengissä oikealla lämpötilalla ja kosteudella. Perimmäisestä kaapista Saikkonen kaivaa esiin ison mustan laatikon, jonka sisältä löytyy vuonna 1488 painettu Missale Aboense, joka on ensimmäinen Suomea varten painettu kirja. Ilmastointi hurisee niin kovaa, että se kuulostaa samalta kuin moottoritie silloin, kun painaa päänsä bussin ikkunaan.

”Näitä ei ole olemassa kuin neljä kappaletta. Tämä ei ole täydellinen kappale, kaikkein täydellisin on Kööpenhaminan kuninkaallisessa kirjastossa. Yksikään ei ole kuitenkaan ihan täydellinen”, Saikkonen sanoo ottaessaan pergamentteja esiin.

Missale Aboense on latinankielinen kirkon messukirja, johon nykyiset jumalanpalveluksetkin Saikkosen mukaan hyvin pitkälti pohjautuvat. Kirja koostuu pergamenttilehdistä, ja näitä sivuja on säilytetty voutien eli veronkantajien tilikirjojen kansitäytteenä. Osassa pergamenteista näkyykin voutien tekemiä merkintöjä. Värillisissä pergamenteissa on maalauksia ja osa tekstistä on korostettu punaisella.

En ole koskaan löytänyt ikuisen elämän eliksiiriä, mutta uskon, että se hetki saattaisi tuntua tältä.

”Tämä on mittaamattoman arvokas, kun näitähän ei enää mistään saa. Tämä saatiin Helsingin yliopistolta lahjoituksena vuonna 1974”, Saikkonen tietää.

Paluumatkalla pysähdymme vielä ylemmän kerroksen varastossa. Ikeasta muistuttavat lattian nuolet hohtavat pimeässä ja johdattavat tarvittaessa ulos. Tänne eksyisikin helposti. Kirjallisuutta lähes silmänkantamattomiin, ja yksi aukko, jossa ammottavat tyhjät hyllyt ja paksu putki. Siinä lukee rasvaviemäri.

”Lozzi2:n rakentamisen takia joitain hyllyjä täytyi tyhjentää. Emme ole tuoneet niitä takaisin, koska joudumme muutaman vuoden päästä lähtemään väistöön, kun tilat peruskorjataan”, Saikkonen mainitsee.

Silloin täytyy siirtää pari miljoonaa nidettä.

 

Seuraavaksi olen sopinut tapaamisen Agoralle. Siirtymä 1400-luvulta moderniin ja kylmään yliopistokompleksiin Jyväsjärven rannalle tyhjentää mielen pajatson täysin.

Olen kuullut legendaa Kortepohjan saunalla istuvasta Korpin päivittäjästä, jonka niskaan sataa kaikki paska, kun Korppi ei toimi. Ehkäpä juuri ne viereisen hirviön paskat. Todennäköisesti hän on joku näistä neljästä miehestä, jotka istuvat tässä pienessä huoneessa, jonka ikkunassa post-it -lappujen kokoelma kertoo, ettei heidän aikansa käy pitkäksi.

Jouni Jouppila, Ville Kastari, Ilkka Vuorinen ja Kari Patana pitävät yllä opiskelijoille krusiaalia Korppia. He ovat opiskelijan näkövinkkelistä yliopiston näkyvimmät, mutta silti näkymättömät hahmot. Palautetta tulee silti pääasiassa opetushenkilökunnalta.

”Hiljaisena aikana tulee ehkä 10 viestiä päivässä. Ruuhka-aikoina tulee niin paljon, että useampi ihminen joutuu tekemään asiakaspalvelutyötä”, Kastarinen avaa.

Ilkka Vuorisen, Kari Patanan, Ville Kastarin ja Jouni Jouppilan pienessä Korppi-luolassa ilma käy helposti tukalaksi. Kuva: Perttu Puranen

Miehet vuorottelevat siten, että kukin on vuorollaan kehitys- ja asiakaspalvelutehtävissä.

”Asiakaspalvelu on sellainen välttämätön paha, mutta jotkut siitäkin tykkäävät”, Patana tuumii.

Tunnelma Korppi-luolassa on odotetun lakoninen, ja sitä värittävät aika ajoin kuivakat vitsit.

”Kirjautuminen on aika kova sana”, Jouppila vastaa kysymykseen, mikä on yleensä päivän ensimmäinen työtehtävä.

”Oven avaaminen”, Patana jatkaa veistelyä.

Patana on ollut porukasta Korppi-tuessa pisimpään. Hän haluaisi jakaa järjestelmän useampaan pieneen osaan.

”Keskustelua on ollut, että Korppi pilkottaisiin pienempiin palveluihin, jotka koottaisiin yhteen portaaliin. Toivomuksena olisi, että saataisiin tehtyä järjestelmä kokonaan uudestaan. Se on nykyään niin iso möhkäle, että sitä on vaikea kehittää”, neljä vuotta Korppi-tiimissä ollut Patana sadattelee.

Entä minkä takia Korpissa näkyy ”paina tästä jos huvittaa” -painike suoritetun kurssin sivulla?

”Sivupohjassa on määrätty paikka painikkeelle, niin kai se on sen takia siinä”, Patana sanoo.

Kaikilla ryhmän jäsenillä on omat opinnot edelleen kesken. Suunnattoman pitkillä rastoilla varustettu Jouppila on porukan puheliain, mutta siltikin vietämme useita kiusallisia hiljaisuuksia.

”Onhan tämä vähän karun näköinen”, Patana toteaa Korpista.

”Mutta hoitaa tehtävänsä”, Jouppila jatkaa.

Poistun IT-palveluiden sydämestä Agoran kylmää hohkaville käytäville. Tulen lopputulemaan, että yliopisto on tuhansien solujen organismi, jolla on monta sykkivää sydäntä.

Oli kyse sitten Seminaarinmäen syvyyksissä säilytettävästä 1400-luvun pergamentista tai Jouni Jouppilan lähes maata pitkin kulkevista rastoista, joissa on jäänteitä niistä hikipisaroista, joita Korppi on koodaria kiihdyttänyt erittämään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *