Väinö Karjalainen
Värkendahl 
3/5 

Väinö, Väinö, missä on se Väinön uusi levy? Ei ainakaan Spotifyssa. Tuottajana mainetta niittänyt Väinö Karjalainen päätti jättää esikoislevynsä julkaisematta droonisotalordi Daniel Ekin alustalla, koska Spotify tuntuu pitävän (varsinkin Suomessa) monopoliasemaa musiikinkuuntelu­kanavana. 

Levy on Karjalaisen omaa käsityötä: hän on itse säveltänyt, soittanut, äänittänyt ja miksannut ambient-paketin. Jopa kannen kuvat ovat hänen ottamiaan. Birch Bark Letter on genreltään elektroakustista ambienttia. Karjalainen on opiskellut yliopistossa sivuaineenaan meteorologiaa. Luonnonilmiöt ja maisemat kuuluvatkin levyn soundeissa: tuntuu kuin kuulija istuisi samassa huoneessa narisevien lankkujen ja hitaasti värähtelevien kaikujen kanssa. 

Tästä sääopillisesta lähestymistavasta hyvänä esimerkkinä toimii kappale Evaporation, Precipitation. Se on nimensä mukaisesti kuin veden kiertokulusta akustinen tutkimus, jossa lo-fi-estetiikka ja analoginen lämpö kohtaavat. Kappaleessa nostalgisesti huokailevat kerrostuvat koskettimet muodostavat yhdessä kaukaa kumisevan sateenropinan kanssa tiiviin ”tuokiokuvan”. Karjalainen ei lähde venyttelemään kappaleitaan, vaikka ambientissa on usein tapana antaa äänimaisemien velloa useita minuutteja per kappale. Sen sijaan hän puhuu kappaleistaan tarkasti rajattuina tuokiokuvina, joissa hän pyrkii pääsemään ytimeen. Valitettavasti osa kappaleista tuntuu kärsivän tästä metodista: juuri kun mielenkiintoinen äänimaisema on saavuttamassa täyden kukoistuksensa ja kuulija on pääsemässä meditatiiviseen tilaan, kappale loppuu kuin seinään. 

Levyn parasta antia onkin kuusiminuuttinen kappale Fjeld. Se on albumin huipentuma ja samalla osoitus siitä, mihin Karjalainen pystyy, kun hän antaa itselleen luvan viipyillä. Fjeld uskaltaa kasvaa ja hengittää. Se on kuin hidastettu matka tunturin rinnettä ylös, kaikessa kauneudessaan ja pelottavuudessaan. Droneäänivalli tuo mieleen pohjoisen valon ja arktisen avaruuden. 

Kokonaisuutena Birch Bark Letter on nimensä veroinen: se on hauras, orgaaninen ja säästeliäs viesti rannoilta tuntureihin. Vaikka osa levyn ”tuohikirjeistä” tuntuu loppuvan kesken juuri, kun viestin ydin alkaa hahmottua, on Väinö Karjalaisen esiintyminen omana itsenään vakuuttava.