Toimituksen pöydällä lojuva teos saattaa hyvinkin olla viimeinen tietokirja, jonka Juha Kauppinen kirjoittaa. Tai jos ei viimeinen, niin ainakaan yhtä intensiivistä metodia hän ei enää halua käyttää.

Tänä vuonna julkaistu Kertomus Maasta — ratkaisuja ilmastonmuutokseen ja luontokatoon, käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti ihmiskuntaa uhkaavista kriiseistä suurinta, ekologista. Erityisesti se kertoo hiilestä, jonka kiertoon maapallolla oikeastaan kaikki ympäristöongelmat lopulta kiinnittyvät.

Kirjaa varten Kauppinen matkusti vuonna 2024 koko kevään junalla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tavaten tutkijoita ja vieraillen paikoissa, joissa hiilen kierto elämää ylläpitävänä voimana nousee voimakkaasti esiin: metsissä, vuoristoniityillä ja kosteikoilla esimerkiksi.

Kauppinen on kirjailija, toimittaja ja biologi. Biologiaa hän on opiskellut Jyväskylän yliopistossa, josta valmistui maisteriksi vuonna 2008. Vuonna 2020 Kauppinen valittiin Jyväskylän yliopiston vuoden alumniksi.

Vuosituhannen vaihteessa hän toimi myös Jyväskylän ylioppilaslehden päätoimittajana. Myöhemmällä toimittajaurallaan Kauppinen on voittanut muun muassa Suuren journalistipalkinnon ja Lumilapio-palkinnon aikakausilehti Suomen Luonnossa julkaistuista Talvivaaran kaivoksen ympäristövaikutuksia käsitelleistä jutuista.

”Tarkoittaako tämä Suomessa jotain, niin sitä ei oikeastaan ollut yhteiskunnallisessa keskustelussa.”

Tietokirjan kirjoittaminen on Kauppisen mukaan kaoottinen ajatusprosessi, jossa järjellä on hyvin vähän tekemistä. Hänen luulisi tietävän, Kertomus Maasta on niin sanotun luontotrilogian kolmas osa. Trilogian ensimmäisestä osasta Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista (2019) Kauppiselle myönnettiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto vuonna 2020.

Kirjan valmistuttua vastassa on erikoinen tunne.

”Ei tavallaan täysin ymmärrä mistä tämä kirja kertoo tai mihin ihmiset tässä tarttuvat”, Kauppinen kertoo.

Luontotrilogian kohdalla kyse on siis siitä, että Kauppinen haluaa itse ymmärtää syvällisesti mistä on kirjoittamassa. Ymmärryksen saavuttaminen vaatii paljon matkustamista, keskusteluja asiantuntijoiden kanssa, teoreettista perehtymistä ja pohdiskelua.

Tehtävä on tänä vuonna 50 vuotta täyttävälle kirjailijalle tai kuten Kauppinen itse sen sanoo, ”tän ikäiselle äijälle”, kuluttava prosessi.

”Se käy päänupin päälle ja sitten se alkaa käydä myös polvien, lonkkien ja selän päälle, koska kaikki tämä on tehtävä jossain asennossa. Joko seisten, istuen tai makoillen ja missä asennossa onkaan, niin aina eri paikkaan sattuu lopulta.”

Kauppisen kuvaus kuulostaa kieltämättä melko työläältä. Miksi hän alkoi kirjoittamaan kirjoja?
Syy on tyytymättömyys ilmaisun riittämättömyyteen.

Kauppinen työskenteli vuodesta 2002 lähtien toimittajana Suomen Luonnossa. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä hän ei omien sanojensa mukaan ollut kovin hyvä toimittaja vaan ennemminkin luontokirjoittaja. Tämä puolestaan johtui liiasta konsensushakuisuudesta.
Vuosien 2006-2007 aikana Kauppisen journalistinen identiteetti alkoi vahvistua ja 2010-luvun alkupuoliskolla hän keskittyi intohimoisesti nimenomaan tutkivaan journalismiin.

Vuosien mittaan Kauppisen mielessä alkoi muotoutua ”pitkiä ajatuksia” ja ”pitkiä kaaria”.

Hän oli kirjoittanut kevyempiä luontojuttuja eri eliölajeista ja niihin liittyvistä ilmiöistä sekä erillisiä juttuja esimerkiksi ympäristöongelmista.

Yhteiskunnallisesta keskustelusta puuttui näkemys luonnosta laajempana kokonaisuutena, eikä journalismin tarjoama työkalupakki ollut riittävä.

”Tajusin sen, että jos haluan luonnon yhteiskunnallista asemaa nostaa ja painoarvoa lisätä, niin mun täytyy kirjoittaa kirjoja, joissa pystyn kertomaan pidemmin siihen mennessä kertyneitä havaintoja”, Kauppinen sanoo.

Ensin julkaistiin toimittaja Sampsa Oinaalan kanssa kirjoitettu reportaasikirja Talvivaaran vangit (2016).

Idea Monimuotoisuus-kirjalle oli syntynyt vuonna 2015. Tuolloin Kauppisen mielessä ei ollut trilogian kirjoittaminen. Häntä vaivasi se, että vaikka hän oli toimittajana ja biologina kirjoittanut luonnon monimuotoisuudesta ja sen katoamisesta usein, ei hän osannut selittää asiaa kovinkaan omaperäisesti.
Ylipäänsä ilmiön ympärillä käyty keskustelu oli lapsen kengissä. Sanaa luontokato ei oikeastaan ollut edes olemassa. Kotimaisten kielten keskuksen ylläpitämään Kielitoimiston sanakirjaan se lisättiin vasta vuonna 2022.

Luonnon monimuotoisuuden hupenemista käsiteltiin lähinnä kaukaisten sademetsien ja koralliriuttojen yhteydessä.

”Tarkoittaako tämä Suomessa jotain, niin sitä ei oikeastaan ollut yhteiskunnallisessa keskustelussa”.

Syntyi kirja, joka on kertomus matkoista suomalaisten lajien katoamispaikoille. Näiden lajien kautta kirja laajenee kertomukseksi globaalista ilmiöstä, jonka nyt tunnemme luontokatona.

Marraskuun puolivälin tienoilla Tourujoen luontopolun puiden lehdet ovat jo lakastuneet. Päivä on lämmin, mutta taivas todella harmaa.

Huolimatta hieman masentavasta värimaailmasta polun varrelle tiensä on löytänyt useampi luontokuvaaja. Kameroiden linssit osoittavat lepikkoon. Jossain siellä on kuulemma orava.

Tourujoki on Kauppiselle tärkeä paikka. Opiskellessaan Jyväskylässä 2000-luvun taitteessa hän vietti siellä usein aikaa. Tuolloin polulla sai yleensä olla rauhassa. Nykyisin luontoharrastuksen suosio on ”räjähtänyt käsiin”, positiivisessa mielessä.

Kauppisen luontotrilogian toinen osa Heräämisiä – kuinka minusta tuli luonnonsuojelija (2021) kertoo pääasiassa luonnonsuojelun historiasta ja siihen liittyvien ajatusten ja asenteiden matkasta läpi vuosikymmenten. Tämän lisäksi kirjassa käsitellään myös Kauppisen omaa matkaa luonnonsuojelijaksi.
Aiemmin verkon yli tehdyssä haastattelussa hän muisteli, kuinka ukki oli tokaissut lapsena hömötiaisia ihmetelleelle Kauppiselle, että ”pitäisikö sinutkin viedä sinne Talaskankaalle niiden muiden terroristien kanssa”.

Nykyisellä Talaskankaan luonnonsuojelualueella Kainuun ja Savon rajamailla suunniteltiin 1980-luvulla hakkuita, mikä yltyi konfliktiksi, kun luontoaktivistit leiriytyivät alueelle johtaneelle tielle estäen metsureiden ja työkoneiden pääsyn hakkuualueelle.

Kyseessä on esimerkki siitä, kuinka vanhat asenteet siirtyvät sukupolvelta toiselle. Vaikka Kauppinen on ollut aina hyvin kiintynyt luontoon, pyrki hän nuorena voimakkaasti eroon luonnonsuojelijan leimasta.
Kauppinen muistelee antaneensa Jylkkärin päätoimittajaksi valinnan jälkeen lehtihaastattelun, jossa hän vakuutteli ettei ”ole mikään kettupoika”.

Tämäkin on osa jo aiemmin mainittua konsensushakuisuutta. Kirjoittaessaan Heräämisiä Kauppinen tuli johtopäätökseen siitä, että hän on luonnonsuojelija.

Palataan Kertomukseen Maasta.

Yksi kirjan kiinnostavimmista havainnoista on loppupuolella esitetty havainto junanikkunaharhasta.

Kirjassa esitellään paljon hienoja ja ainutlaatuisia paikkoja.

Jo kirjan avausluvussa lukija viedään melontaretkelle Pohjois-Carolinan osavaltioon Black River -joen rämeisiin sypressimetsiin. Sypresseistä vanhin on jopa 2600 vuotta vanha.

Kuitenkin ylivoimaisesti suurin osa Kauppisen matkasta Yhdysvalloissa kului junassa istuessa. Junan ikkunasta kaikki tuntuu aina näyttävän kauniilta. Kirjassa tästä mainitaan esimerkkinä Pohjois-Dakotassa nähty ”ällistyttävä auringonnousu”.

”Katselin ihmisiä ravintolavaunuissa aamupaloilla ja pohdin, kuinka moni heistä katsoo tuota kaikkea kysyen: niin missä tässä on se ongelma? Miksi meidän pitäisi murehtia, kun päiväkausia junanikkunasta kaikki näyttää satumaiselta?” Kauppinen kirjoittaa.

Maisema ei välttämättä näytä karulta ja dystooppiselta, mutta siksi harha onkin niin vaarallinen. Myös tuhottu ekosysteemi saattaa näyttää kauniilta. Ihminen on kaatanut metsät ja kääntänyt maat, minne ikinä on mennytkin.

Kirjan alaotsikko lupaa ratkaisuja.

Elämä maapallolla on äärimmäisen monimutkainen kokonaisuus ja ihmisen vaikutus siihen on vaikea tiivistää ilman, että yksinkertaistaa asioita liikaa.

Käytännössä kyse on siitä, että ihmiskunnan tapa elää ja olla tuottaa päästöjä ja samalla tuhoaa elinympäristöjä historiallisen nopealla tahdilla. Ja molemmat ilmiöt vieläpä kiihdyttävät toisiaan. Näin ei voi jatkua, mikäli haaveilemme elinkelpoisesta planeetasta myös tulevaisuudessa.

”Vanhetessa alkaa nähdä yhteiskunnan todella absurdisti.”

Kertomus Maasta on samaan aikaan toivoton ja toiveikas.

Kirjan esittelemät faktat esimerkiksi suomalaisesta metsäkeskustelusta ovat lohdutonta luettavaa. Käytännössä koko maapallolla on käytössä talousjärjestelmä, joka haraa ekologisen kriisin ratkaisua vastaan. Elinympäristöjä pitäisi monipuolistaa ja suojella, jotta ne sitoisivat enemmän hiiltä ja samalla päästöjä tulisi vähentää. Yhteiskunnan näkökulmasta esimerkiksi metsien hakkaamatta jättäminen on kuitenkin tehotonta. Taloudellinen toimeliaisuus on aina hyväksi, oli se sitten tuhoavaa tai korjaavaa.

Suurin osa ihmisistä ei halua tuhota luontoa, mutta tarvittavia toimenpiteitä ei tehdä, koska liian moni elää junanikkunaharhassa. Onhan maailmassa vielä kauneuttakin ja töissä on käytävä.

Ja niitä ratkaisuja kyllä löytyy, sen Kauppinen onnistuu kirjassaan osoittamaan. Viesti pitäisi saada perille.

”Vanhetessa alkaa nähdä yhteiskunnan todella absurdisti. Ihmiset ei ymmärrä mitään ja este tajuamiselle on, että ei ymmärrä vaikkapa mitä yhteyttäminen on”, Kauppinen sanoo.

Perään hän muistuttaa, että hän syyllistyy vastaavaan ymmärtämättömyydestä johtuvaan absurdiuteen jatkuvasti myös itse. Niin tekevät kaikki meistä. Juuri yhteyttämisen avaamiseen on Kertomuksessa Maasta käytetty kokonainen luku. Tällaista sivupolkua ei journalistisessa jutussa voisi tehdä.

”Pyrkimys ratkaista tätä [ymmärtämättömyyttä] on sitten 460 sivuinen kirja, vaikka sekin on epätyydyttävä. Valveutunut ihminen pystyy ymmärtämään, mutta se on vaikeaa.”

Kauppinen ei siis enää halua tehdä yhtä isoa sukellusta vaativia kirjoja, kuin Monimuotoisuus tai Kertomus Maasta.

Mitä hän sitten aikoo?

Tällä hetkellä Kauppinen kiertää tuoreimman teoksensa tiimoilta puhumassa luonnosta ympäri Suomea. Sosiaalisesta mediasta päätellen salit ovat usein täynnä. Niin oli myös marraskuussa Jyväskylän kaupunginkirjastossa järjestetyssä tilaisuudessa.

Työn alla on myös yksi romaani ja näytelmä, joka ei ole ensimmäinen laatuaan. Kauppisen käsikirjoittama ja Martti Suosalon tähdittämä Starman-monologinäytelmä on kiertänyt Suomea elokuusta 2024 lähtien, viimeksi Kansallisteatterissa. Viimeisimmän tietokirjaprojektin aikana muotoutui myös ajatus seuraavasta tietokirjasta.

”Jos mä vielä teen tietokirjan, niin se on sitten tosi journalistinen. Eli mä haastattelen ihmisiä, jotka tietää asiat hyvin ja kirjoitan tiiviin esityksen siitä aihepiiristä.”