Ei hakutuloksia.

Ylös ja ulos, fuksi!

Syksy kolme vuotta sitten. Viestintätieteiden fuksien ”kuherruskuukausi” on päättymässä. Infojen kiertelyn ja tutustumisiltojen kruunuksi on järjestetty laitoksen fuksien ja tutoreiden illanistujaiset. Minua ja tutorpariani jännittää. Tsemppaamme toisiamme: kyllä tämä hyvin menee.
Ei mene. Oppiaineestamme journalistiikasta paikalla olemme me kaksi ja yksi fuksi.
Lukuvuoden vaihduttua kevääksi kävelen Kauppakatua ja vastaan astelee pari syksyn fuksia. Tutorin velvollisuudet puskevat vielä kerran pintaan ja nostan käden tervehdykseksi. Saan vastaukseksi vain kummat ”Kuka toi on?”-katseet.
Tunnustettava se on. Epännistuin tutorina, koska en pystynyt korostamaan alun aktiivisuuden tärkeyttä.

Fuksina onnistuin. Muistoksi siitä on jäänyt ainejärjestön tunnustuksen lisäksi helkutillinen kasa kavereita ja tuttuja yliopistolta. Kun ensimmäisen vuoden jaksoi rampata kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä – bileissä, urheilukisoissa ja vaalivalvojaisissa – kännykän luettelo täyttyi kuin itsestään. Jossain sitä taidetaan kutsua verkostoitumiseksikin.
Kyllähän siinä kaiken menemisen ja tulemisen ohessa tuli ehkä juututtua (ei tosin verkostoitumisen ”oheistuotteena” tulleista kiloista johtuen) siihen kuuluisaan opintoputkeen, mutta se ei poista tosiasiaa, että laajan tuttavapiirin myötä opiskelukin on pirun paljon mukavampaa.
Tai ainakin lähtö aamulla – tai iltapäivällä – yliopistolle on vähemmän vaikeaa. Edes syömään.

Puolellatoista tuhannella ihmisellä on näinä päivinä Jyväskylässä jännät paikat. Uunituoreilla fukseilla on edessään sukellus akateemiseen maailmaan. Monilla myös lapsuudenkodin lämpö vaihtuu opiskelija-asumisen vapauteen.
Vapauden mukana tulee myös vastuu. Vastuu siitä, millaiseksi yliopistovuotensa rakentaa.
Totta puhuen en juurikaan tiedä, millaisia vuosia oman tutorsyksyni fuksit ovat rakentaneet. Jälkikäteen olen kuitenkin melko varma, että he ovat itse asiassa pärjänneet oikein mainiosti: valinneet Seminaarinmäen, Mattilanniemen, Ylistönmäen ja Tourulan poluista ne omat, joita kulkea.
Toivottavasti yliopistovuodet ovat olleet heille yhtä antoisia kuin itsellenikin. Ja mitä enemmän vauhtia siinä opintoputkessakin, sen parempi, jos itsestä siltä tuntuu.
Sitä ei kuitenkaan kannata unohtaa, että vähintään yhtä tärkeitä kuin ne maisterin paperit ovat maisterin kaverit.
Siispä suosittelen ottamaan opiskelijaelämästä täyden ilo irti. Niin ne ovat tehneet isä ja äitikin, vaikka muuta väittävät.

Iiro-Pekka Airola

Kirjoittaja on journalistiikan opiskelija.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *