Ei hakutuloksia.

Teksti Tatu Helle Kuva Tatu Helle Grafiikka Alias Anything

Korkeakoulutusta on myllätty viimeisten vuosikymmenten aikana paljon ja tavoite on nopeuttaa työelämään siirtymistä – Mutta millaisen jäljen uudistukset korkeakoulutukseen jättävät?

”SIVISTYS on sitä, mikä jää jäljelle, kun olet unohtanut kaiken, mitä olet oppinut. Sivistys on jotain syvempää, eikä vastaa vain kysymykseen miten, vaan mitä varten ja miksi.”

Lausahduksen alkuperäisestä esittäjästä ei ole varmaa tietoa. Toisinaan se on laitettu fyysikko Albert Einsteinin suuhun, toisinaan jonkun muun tieteilijän tai ajattelijan.

Nyt lausahdusta lainaa professori Hannu Heikkinen Jyväskylän yliopiston koulutuksen tutkimuslaitoksesta. Siksi, että se kuvaa hänen mielestään laaja-alaisen sivistyksen tärkeyttä pelkän erityisen tiedon sijaan.

Ja juuri sivistyksen tilasta Heikkinen on huolissaan.

 

VIIMEISEN kahden vuosikymmenen aikana korkeakoulutusta on myllätty Suomessa paljon. Uudistuksista viimeisimpiä ovat muun muassa ensikertalaiskiintiöt sekä todistusvalinnan nostaminen pääväyläksi korkeakouluopintoihin.

Näitä korkeakoulupoliittisia uudistuksia on perusteltu jo vuosia jatkuneella huolella Suomen huoltosuhdanteen kehittymisestä. Työssäkäyvän väestön eli veromaksajien osuus pienenee suhteessa ei-työssä olevaan väestöön.

Lisäksi on korostettu työelämän ja yritysten osaamistarpeiden muutosta. Digitalisaation ja teknologian kehityksen myötä on myös hallittava uusia taitoja.

Yhtenä osana ratkaisua huoltosuhteen varmistamiseksi ja osaamistason parantamiseksi onkin nähty koulutus, ja sen yhtenä osana mahdollisimman sujuva ja nopea siirtyminen toiselta asteelta korkeakouluihin ilman välivuosia.

Lisäksi tarkoitus on, että korkeakouluopinnoista jatkettaisiin mahdollisimman nopeasti työelämään.

Uudistusten myötä pitkää valmistautumista vaativia valintakokeita on haluttu karsia, ja lisätä aloituspaikkoja uusille korkeakouluopiskelijoille. Jatko-opintoihin pyrkivälle on nykyään entistä tärkeämpää ylioppilaskokeiden arvosanat, ja niistä erityisesti pitkä matematiikka, jota painotetaan useille aloille pyrkiessä yli reaaliaineiden.

Matematiikan painotusta ja todistusvalintaa on kritisoitu siksi, että todistusvalinnan uskotaan lisäävän painetta lukiolaisille sekä ajavan opiskelijat taktikoimaan toisella asteella oppiaineiden valinnassa varhain.

 

OPETUS- ja kulttuuriministeriö puolustaa uudistuksia. Sen mukaan korkeakouluopintoihin siirtymisen nopeuttamisen lisäksi uudistuksilla halutaan kasvattaa korkeakoulutettujen määrää.

Ministeriön mukaan ongelma on myös se, että suomalaisia lähtee opiskelemaan ulkomaille, kun korkeakoulun ovet eivät kotimaassa aukene.

Lisäksi joillain aloilla valintakokeet ovat perustuneet muuhun kuin lukion oppimäärään, ja valintakokeiden seurauksena syntynyt valmennuskurssibisnes on koettu eriarvoistavaksi.

Hannu Heikkisen mukaan korkeakoulukentän uudistuksissa on pohjimmiltaan kyse siitä, miten kansantalous saadaan kestävälle tasolle ja hyvinvointiyhteiskunta turvataan taloudellisesti.

”Totta kai se on haaste.”

Sitten Heikkinen tulee kohtaan mutta.

 

YLIOPISTOLAIN mukaan yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.

Toteutuuko se nykyään? Onko suhtautuminen yliopistoihin muuttunut ja jos, milloin?

Muutos on tapahtunut vähitellen, sanoo Heikkinen.

”Opiskelijoille on rakennettu yhä suurempia kannustimia, keppiä ja porkkanaa. Kun valmistuu nopeasti, saa tiettyjä etuja.”

Yksi tällainen etu on opintolainan hyvitys. Jos opiskelija nostaa opintolainaa korkeakoulututkinto- opintojensa aikana ja suorittaa tutkinnon määräajassa, hän voi saada lainan hyvityksen.

Vuonna 2005 puolestaan korkeakouluissa luovuttiin ikuisesta opinto-oikeudesta. Se tarkoittaa, että korkeakouluopinnot täytyy suorittaa tavoiteajassa. Nykyään suuri osa, 30 prosenttia, yliopistojen rahoituksesta on kiinni tavoiteajassa tutkinnon suorittaneista.

Moni tutkija on kutsunut ilmiötä termillä tutkintotehdas. Kritiikin mukaan yliopiston arvo halutaan mitata siinä, kuinka paljon opiskelijoita valmistuu nopeasti.

 

 

MYÖS Heikkinen näkee kiirehtimisen kielteisenä asiana.

”Kiire tietyn alan maisteriksi valmistumisessa heijastuu siihen, että katsanto kapenee omalle tieteenalalle.”

”Monilla aloilla laajasta pohdiskelevasta yleissivistyksestä on siirrytty alakohtaisiin kompetensseihin eli niin sanottuun osaamiseen.”

Osaamisella tarkoitetaan usein sitä, miten koulutus vastaa työ- ja elinkeinoelämän tarpeisiin.

Ja toisin kuin sivistystä, sanoo Heikkinen, osaamista voi mitata.

”Hämmästyttävää, miten yliopistotkin ovat menneet mukaan osaamishurmokseen. On osaamistavoitteita ja niitä mitataan tietyillä mittareilla.”

Heikkisen mukaan Euroopassa kompentenssien määrittelystä ja mittaamisesta on tullut suorastaan teollisuuden ala. Sen keskipisteenä on eurooppalainen osaamisviitekehys (European Competence Framework, ECF). Se standardoi kaikenlaista osaamista yrittäjyysosaamisesta ja digitaalisista kompetensseista aina kestävyysosaamiseen.

”Eihän osaamisen kehittämisessä ole sinänsä mitään vikaa. Ongelma on vain siinä, että välineellisesti ymmärretyn osaamisen alle peittyvät syvemmät kasvatuksen arvot ja päämäärät.”

 

TOINEN asia, mitä Heikkinen kritisoi, on ”koulutuksen pikapolitiikka”.

Juha Sipilän hallitus teki 2010-luvun puolivälissä suuret leikkaukset tieteen ja koulutuksen rahoitukseen. Tällöin koulutuksesta leikattiin noin 690 miljoonaa euroa. Korkeakoulujen osuus leikkauksista oli 335 miljoonaa euroa. Leikkaukset saivat aikaan laajaa kritiikkiä erityisesti korkeakouluilta. Niitä kritisoitiin lyhytnäköiseksi säästöpolitiikaksi.

Vaikka hallitus vaihtui vuonna 2019, on pikapolitiikka Heikkisen mukaan jäänyt.

Vaalikauden alussa korkeakoulujen perusrahoituksia lisättiin 60 miljoonalla eurolla.

Lisäksi kertaluontoisia panoksia on tehty ja päätetty lähes 450 miljoonan euron edestä, minkä tarkoitus on lisätä korkeakoulupaikkoja ja tukea työikäisten jatkuvaa oppimista sekä kehittää yritysten tutkimustoimintaa ja korkeakouluyhteistyötä. Kertaluontoisilla panostuksilla tarkoitetaan hankerahoitusta. Sitä yliopistot ovat siis saaneet paljon enemmän kuin perusrahoitusta.

Heikkisen mukaan hankerahoituksen ongelma on toiminnan lyhytjänteisyys. Sen sijaan, että paikattaisiin riittävissä määrin yliopistojen perusrahoitusta, tehdään näyttäviä projekteja.

 

MITÄ tästä kaikesta seuraa?

Se, että yhteiskunnallinen dialogi katoaa ja asioiden ymmärtäminen laajassa kuvassa vaikeutuu, vastaa Heikkinen.

Tämä puolestaan kiihdyttää yhteiskunnan polarisaatiota.

”Jos ihmiset näkevät asiat vain omien silmälasiensa läpi, kyky nähdä asioita toisella tavalla heikkenee.”

Monitieteellistä ymmärrystä vaativista ongelmista Heikkinen nostaa esimerkiksi ilmastokriisin.

”Sen tajuaminen on toisaalta luonnontieteellistä, sillä kysymys on luonnosta. Mutta sen syyt ovat ihmisen aikaansaamia, joten tarvitsemme tietoa myös ihmisestä ja yhteiskunnasta.”

Entä voiko koulutuspolitiikan suunta muuttua?

Heikkisellä ei ole suoraa vastausta.

Hän viittaa käsitteeseen dynaaminen balanssi. Asiat kehittyvät aina johonkin suuntaan. Kun havaitaan, että kehitys ei etene toivotusti, muutetaan äkkiä jotain muuta tai palataan vanhaan. Seuraa heiluriefekti.

”Toivon, ettei ole menty liian pitkälle heiluriliikkeessä, josta ei enää voida palata hitaan tieteen ja yleissivistyksen suuntaan.”

 

 

 

Juttua korjattu 14.3. klo 16.17: Hannu Heikkinen on professori Jyväskylän yliopiston koulutuksen tutkimuslaitoksessa, ei Jyväskylän yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.