Ei hakutuloksia.

Teksti Niklas Pelkonen Kuva Warner Bros

Elokuva-arvio: Denis Villeneuven Dyyni on komea, mutta ylipitkä scifi-seikkailu, joka tuntuu vanhan kierrätykseltä

dyyni

Dyynin ensimmäinen osa ei vakuuta komeasta kuoresta huolimatta.

Dyyni, ohjaus Denis Villeneuve | Scifi | 2021 | 155 min. | K12. ★★★

FRANK HERBERTIN klassikkotieteisromaani Dyynin (1965) muokkaaminen elokuvaksi on tarinoita, jotka ovat vähintään yhtä kiinnostavia kuin lähdemateriaali itsessään.

Kaikkien aikojen myydyimpien scifi-kirjojen joukkoon lukeutuva Dyyni yritettiin filmata ensin 1970-luvulla chileläis-ranskalaisen kulttiohjaajan Alejandro Jodorowskyn toimesta. Muun muassa Salvador Dalín, Orson Wellesin ja Pink Floydin palkkaamista suunnitelleen Jodorowskyn suuruudenhullu visio osoittautui kuitenkin niin tyyriiksi, etteivät studiot halunneet rahoittaa sitä.

Seuraavaksi toimeen ryhtyi toinen ohjaajalegenda David Lynch.

Hänen filmatisointinsa Dyynistä päätyi valkokankaalle vuonna 1984. Lopputulos oli paitsi taloudellinen katastrofi, myös yksi ilmestymisvuotensa parjatuimmista elokuvista. Jopa oman versionsa kaatumisesta myrtynyt Jodorowsky kertoi ilahtuneensa siitä, kuinka kamala Lynchin elokuva oli.

Sen jälkeen romaania on yritetty muokata uudelleen elokuvaksi eri ohjaajien toimesta.

NYT VUOSIEN yrittämisen jälkeen Dyynistä on jälleen valmistunut valkokangastulkinta. Tällä kertaa vetovastuussa on muun muassa moderneista scifi-klassikoista Arrival (2016) ja Blade Runner 2049 (2017) tunnettu kanadanranskalainen Denis Villeneuve. Menestyksestä riippuen elokuvalle on suunnitteilla joko yksi tai kaksi jatko-osaa.

Tämäkään versio ei syntynyt onnellisten tähtien alla: ilmestymisajankohtaa jouduttiin siirtämään lähes vuodella koronaviruksen takia.

Mitä kaiken jälkeen on sitten saatu?

UUSI Dyyni on visuaalisesti upea, mutta ylipitkä scifi-seikkailu, joka on toistuvasti vähällä jämähtää omaan mahtipontisuuteensa.

Ensimmäinen osa ei lankea ainoastaan esittelemään tarinansa lukuisia hahmoja ja kansoja jatko-osia silmällä pitäen. Ongelma on päinvastainen: Dyynissä on täysi rytinä päällä ennen kuin katsoja on saanut mahdollisuuden tutustua maailmaan, jossa olisi tarkoitus viihtyä vielä ainakin yhden elokuvan verran.

Tarina on tuttu: Atreidesin mahtisuku lähetetään keisarin määräyksellä hallitsemaan aavikkoplaneetta Arrakisia, jota asuttaa omaehtoisesti elävä Fremen-alkuperäiskansa. Atreidesit päätyvät pian poliittisen juonittelun pelinappuloiksi. Kaiken keskiössä on suvun vesa, nuori Paul Atreides.

ELOKUVAN nopea tempo ja petoksentäyteiset juonenkäänteet muistuttavat yllättäen enemmän Villeneuven huumekartellijännäri Sicariota (2015) kuin ohjaajalta myöhemmin ilmestyneitä scifi-spektaakkeleita. Villeneuve on taitava jännityksen rakentaja, ja jotkut kohtaukset onnistuvat kasvamaan suorastaan piinaaviksi.

Valitettavasti toimintaosuudet ja täyteen ahdettu juoni haukkaavat tilaa henkilöhahmojen ja ekologisten teemojen käsittelyltä. Tarinan konfliktin motivoiva mystinen luonnonvara rohto ja sen holtiton hyödyntäminen olisivat uudelle, ilmastokriisin varjossa elävälle Dyyni-yleisölle elokuvan kiinnostavinta antia. Ikävä kyllä aiheen tiimoille maltetaan hengähtää ainoastaan pariksi alleviivaavaksi tuokioksi.

Suuren budjetin elokuviin siirtynyt indiesuosikki Timothée Chalamet onnistuu pääosassa nuorena ja epävarmana Paul Atreidesina, vaikka näyttelijän astuminen toimintasankarin saappaisiin ei vielä täysin vakuuta.

Nimekkäitä näyttelijöitä vilisevän roolituksen valopilkku on asemestari Gurney Halleckina yrmyilevä Josh Brolin, joka onnistui kovanaamaroolissaan myös Villeneuven Sicariossa.

KOMEASTA KUORESTAAN huolimatta Villeneuven Dyyni ei ole kovin kiinnostava tulkinta lähdemateriaalistaan. Se ei ole edes kovin kiinnostava scifi-elokuva. Venytetyillä toimintakohtauksilla varustettu loppupuolisko alkaa suorastaan puuduttaa.

Tuore filmatisointi muistuttaa enimmäkseen siitä, kuinka moni scifi-tuotos on inspiroitunut Herbertin luomasta maailmasta jo aiemmin. Tämän painolastin alla Villeneuven elokuva vaikuttaakin enemmän vanhan kierrätykseltä kuin itsenäiseltä teokselta.

Uutta tulkintaa katsoessa alkaa ikävöidä David Lynchin Dyyniä, joka on kaikessa huuruisuudessaan sentään niin omintakeinen ja sekapäinen, että siitä on vaikea olla nauttimatta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.