Tiesin rakastuneeni Disco Elysiumiin alkuvaiheessa peliä, kun yksi lukuisista tehtävistä oli etsiä sopiva karaokebiisi ja laulaa se.
Kaltaiselleni hc-pelaajalle se oli elähdyttävä kokemus. Minua kyllästytti pelien ikuinen grindaus, jossa tehtäväksi pelkistyy kymmenen hiiden tappaminen tai joku banaali, merkityksetön ajantappohomma pelin keston keinotekoisen pidentämisen vuoksi.
Disco Elysium on täydellinen antiteesi nykypelejä riivavaan rutiiniin ja turhan paskan kierrättämiseen. Jokainen pienikin yksityiskohta virolaisen ZA/UM -firman unenomaisessa roolipelissä on syvästi merkityksellinen, tai ainakin tuntuu siltä.
Useissa roolipeleissä joutuu tyytymään sieluttomiin, hassusti reagoiviin ja epäimmersiivisiin sivuhahmoihin ja heidän kanssaan ”keskustelemiseen”. Disco Elysium alkaa neuvottelulla omien liskoaivojen, limbisen järjestelmän ja pelaajahahmon kanssa.
Sen enempää pelin juonen kulusta ei yksinkertaisesti saisi kertoa. Yksi Disco Elysiumin koukuttavimmista jutuista on kasata pikku pala kerrallaan sitä kummallista, eri suuntiin tempoilevaa ja kaoottista mosaiikkia, joka on pelin juoni ja sen kulku.
Pelin kulku on muutenkin eräänlaista narratiivisen palapelin kasailua. Samalla kun tutkit pelin maailmaa ja täytät sen hämäriä tehtäviä, saat totta kai expaa kuten muissakin roolipeleissä. Disco Elysiumin taidot ovat kuitenkin villimpiä kuin normaalit voimakkuus tai ketteryys.
Joukossa on mm. käsitteistäminen, sisäinen imperiumi, joka kehittää mielikuvitusta sekä ”näkymättömiin todellisuuksiin näkemistä” ja puolivalo, joka on ”loputonta pelkoa ynnä selviytymisvaistoa”.
Vielä villimpää on se, että pelissä keräillään ajatuksia, jotka voi sisäistää ja jotka antavat erilaisia mahdollisuuksia reagoida juonenkäänteisiin ja sivuhahmojen sanomisiin. Voit sisäistää vaikka kommunismin tai fasismin tai sitten ysimilliset sormipistoolit.
Myös tapoja pelata peli lävitse on loputtomasti. Voit olla natsisika, anteeksipyytelevä ja pahoillaan oleva raivoraitis sentristi, tai — ainakin omasta mielestäsi — siisti, maailmanlopusta raivokkaan innostunut kaoottinen sekoilija ja monta muuta variaatiota.
Peli voi olla henkilökohtainen matkasi eheytymiseen tai sitten Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -henkinen sekava, mutta niin sensuellin kiihkeä kuumehoure.
Disco Elysium ei ole vain viime vuosikymmenen paras peli. Se on mahdollisesti viime vuosikymmenen paras kulttuurinen
ilmiö.
Alkuperäisen, vuonna 2019 ilmestyneen pelin suurin, ehkä ainoa, heikkous oli sen vähäinen ääninäyttely, mutta massiiviset tekstimäärät.
Disco Elysiumia kuvaakin hyvin sama lainaus kuin 1990-luvun parasta roolipeliä, sen kaukaista sukulaista Planescape Tormentia:
”Yksi parhaista kirjoista, joita olen lukenut”.
Nyt ilmestyneessä Final Cut -versiossa tätä heikkoutta on korjattu ja ääninäyttelyn määrä on noussut tuntuvasti. Ääninäyttely on myös korkealaatuista ja sopii pelin uniikkiin tunnelmaan.
Disco Elysium ei ole vain viime vuosikymmenen paras peli. Se on mahdollisesti viime vuosikymmenen paras kulttuurinen
ilmiö. Se on liikuttava ja upea taideteos, jonka paikka on korkeakulttuurien suurtöiden rinnalla.
Sitä ei voi arvostella millään määrillä tähtiä, sillä se on metaforinen supertähti, joka ei toivottavasti sammu koskaan.