Ei hakutuloksia.

Teksti ja kuvat Riikka Leinonen

Riikka muutti papan luokse maaseudulle – Nuoren vegaanin ja kahdeksankymppisen urheilufanin maailmat avartuivat

Riikka Leinonen muutti Juupajoelle asumaan 85-vuotiaan pappansa luokse.

Riikka Leinonen muutti kevääksi pappansa Väinö Hoivalan luo Juupajoelle. Kahden eri sukupolven yhteiselo piti sisällään urheilun ja uutisten katsomista sekä arvoista ja elämäntavoista keskustelua.

Tällä automatkalla kuunnellaan Kasevaa, niin kuin monilla matkoilla aiemminkin. Sipuli-Sannin suukkojen kielellä muhinoidessa pohdin, että kuka 28-vuotias sinkkuneito oikeasti päättää muuttaa maalle isoisänsä luokse.

Tässä me kuitenkin istumme autossa: minä, äitini ja noin viidesosa viherkasveistani.

Keväällä 2017 päätin, että seuraavana vuonna muutan Juupajoelle 85-vuotiaan pappani Väinö Hoivalan luokse.

Virallisesti muuttaisin gradun takia, mutta todellisuudessa kaipasin rauhaa. Kerroin suunnitelmani kovaan ääneen kaikille, jotta en luistaisi siitä.

Alkuvuodesta saan hankittua jälleenvuokralaisen ja helmikuussa olen oikeasti muuttamassa maalle, lähes 20 kilometrin päähän lähimmästä kaupallisesta keskittymästä.

Kylällä, jossa pappa asuu, on edelleen useita maatiloja. Kesällä muutaman kymmenen metrin päässä paikallista elämänmenoa valvoo lauma laiduntavia lehmiä.

Liiteristä kaivetaan reki, jonka joku on tietenkin omin kätösin rakentanut vuonna se-ja-se.

Ennen lähtöä vedän yllätystorstaikännit. Maallemuutto aiheuttaa kieltämättä haikean olon, johon kaipaan lievitystä. Illalla yatzyn peluun jälkeen jatkammekin seurueeni kanssa karaoken pariin.

Poimimme puolitutun neljänneksi pyöräksi ja pidämme jatkot. Jatkoilla juodaan lahjaksi saatua punaviiniä, porraskäytävästä pöllittyä Minttuviinaa ja puolitutun tuomaa Calvadosta. Lopulta istun aamuyhdeksältä kunnioittamassa Leonard Cohenin muistoa ja pohdin, että Juupajoella tuskin tulee jatkoiltua.

Lauantaipäivällä muuttokaravaanin saavuttua Juupajoelle liiteristä kaivetaan reki, jonka joku on tietenkin omin kätösin rakentanut vuonna se-ja-se.

Pappa ja enoni kiskovat gradua varten tuomiani kirjoja pitkin pirkanmaalaista mäkeä. Päätän aloittaa joka-aamuisen joogan ja muutoinkin keskittyneen ja hyvätapaisen elämän.

Asettaudun varsin pian taloksi. Olen “asunut” aikuisiällä kahdesti aiemminkin papalla, mutta vain kesäisin muutaman viikon kerrallaan.

On aika selvää, että vegaanius on täällä sukupolvisen sovun nimissä mahdotonta.

Äiti ja pappa ovat selkäni takana laatineet sotasuunnitelman riutuneen ja juhlineen lapsenlapsen lihottamiseksi. Apukeittiöstä löytyy valehtelematta kolmen senttimetrin paksuinen pino kasvisruokareseptejä. Niitä pappa on suurella pieteetillä etsinyt, jotta voi ruokkia tällaista orastavaa vegaania. Päällimmäisenä on sienikastikkeen resepti.

Sienikastiketta kahdella eri kermalaadulla syödäänkin kolmantena ja neljäntenä päivänä. On aika selvää, että vegaanius on täällä sukupolvisen sovun nimissä mahdotonta.

Pappa suhtautuu ruokailutottumuksiini nykyään varsin joustavasti, ehkä jopa hyväksyvästi, mutta toisena sienikastikepäivänä käydään odottamani lihansyöntikeskustelu.

“Taas olisi K-Supermarketissa naudanjauhelihaa tarjouksessa, mutta sähän et sitä syö. Mun pitäisi kyllä keittää joulun kinkun jämistä hernekeitto. Syötkös sä sitä?” pappa kysyy ikään kuin vilpittömästi pohtien.

“En, sehän on lihaa”, vastaan tietäen, mitä on tulossa.

“Mutta voit sitten ottaa ne pois. Laitat sivuun vaan.”

Tiedän, että pappa osin vitsailee, mutta päätän viedä keskustelun loppuun asti.

“Kyllä sä tiedät, ettei se ole se pointti. Ei niiden lihojen noukkiminen auta asiaa.”

Selostan papalle tuttuun tapaan, että en halua tukea eläinperäistä tuotantoa ‒ en eettisessä enkä ilmastollisessa mielessä. Korostan kuitenkin ymmärtäväni, etteivät kaikki lopeta lihan syöntiä, mutta sitä pitäisi silti kaikkien vähentää.

“Niin no, onhan se totta. Olihan Nivalassakin, vai missä se oli, justiinsa löydetty sikoja todella huonossa kunnossa. Ne olivat syöneet toisiaankin. Se omistaja sai kymmenen vuoden eläintenpitokiellon”, pappa vastaa ja jää selkeästi pohtimaan eläintuotantoa.

Vaikka minulla ja papalla onkin erilaiset ruokavaliot, meillä on aina ollut yhteisiä kiinnostuksen kohteita.

Pappa on tehnyt uransa metsäteknikkona, ja minä puolestaan varhaisena ympäristösieluna pidin siitä, että pystyin dramaattisesti surkuttelemaan papalle metsiemme kohtaloa. Saatoin surra jopa yksittäisiä puita.

Lukion jälkeen päädyin maisema-arkkitehtuurin pariin, ja omaksuin koulutuksen myötä paljon käytännönläheisemmän suhteen metsään ja puihin. Metsänhoidon perusteet opiskeltuani olemme käyneet keskusteluja eri metsänhoidon metodeista, ja papan työuran erilaiset tehtävät ovat tulleet tutuiksi.

Kaikkien yllätykseksi päädyin vielä opiskelemaan liikunnan yhteiskuntatieteitä. Koko sukuni on papan johdatuksella raskaan sarjan penkkiurheilijoita ‒ paitsi minä.

Mummolassa vieraillessani olen tuskaillut, kun suvun miesten ostama mahdollisimman iso televisio pauhaa urheilua lähes tauotta.

Uudesta, liikuntatieteellisestä uravalinnasta kerrottiin erityisen varovasti juuri papalle.

Varovaiselle ilmoitukselle oli syynsä, sillä näkemykseni poikkeavat valtavirrasta. Mielestäni parasta urheilua on bailaaminen ja Suomen kansaa liikuttavat eniten koirat. Bailaaminen vaatii lämmittelyä, kestävyysharjoittelua, hyvää kehonhallintaa ja itsensä haastamista.

Koiria sen sijaan on maassamme yli 800 000 yksilöä. Voitte kuvitella, kuinka montaa ihmistä ne liikuttavat päivittäin. Mitkään urheiluidolit tai -seurat eivät siihen kykene.

Nauran suurin piirtein joka päivä papan kertomalle anekdootille siitä, kuinka vuonna 1936 Kalle Jalkanen pudotti hiihdon 4×10 kilometrin viestissä tekohampaat suustaan kesken alamäen.

Perinteisillä lajeilla on ymmärrettävästi tässä talossa hegemoninen asema. Urheilua seurataan tunteella. Mäkihyppyä katsottaessa pappa ponnistaa penkistä hyppääjän mukana.

Oman innostuksensa ansiosta pappa on täydellinen, kävelevä urheiluhistorian tietokirja noin 1930-luvulta asti.

Parin viikon yhteiselon jälkeen koittavat olympialaiset. Se tarkoittaa suurin piirtein ympärivuorokautista urheiluselostamoa pirtissämme. Jyväskylässä ollessani todennäköisesti pakenisin olympialaisia Vakkariin ‒ tai tekisin mitä tahansa muuta.

Onneksi vaivun pian jonkinlaiseen Tukholma-syndroomaan, jossa hiihdon katsominen alkaa tuntua siedettävältä, sittemmin jopa nautinnolliselta.

Alan odottaa aamupäiviä, jolloin joogaan viherkasvieni vieressä ja pappa katsoo televisiosta ampumahiihtoa. Päivittelemme yhdessä Pyeongchangin vaikeita tuuliolosuhteita.

Nauran suurin piirtein joka päivä papan kertomalle anekdootille siitä, kuinka vuonna 1936 Kalle Jalkanen pudotti hiihdon 4×10 kilometrin viestissä tekohampaat suustaan kesken alamäen. Suomen ankkurina hiihtänyt Jalkanen ei suinkaan jatkanut matkaa.

“Tekohampaat olivat silloin älyttömän kalliita! Suhteessa paljon kalliimpia kuin nykyään”, pappa huudahtaa ja demonstroi ylämäen suuntaa, jonne Jalkanen lähti hiihtämään ja etsimään hampaitaan.

Jalkanen löysi hampaansa, ohitti kaikki muut ja hiihti maaliin voittajana. Suomi sai viestistä olympiakultaa. Tarina viehättää minua, sillä se liioitellusti alleviivaa suomalaista sisua.

Sitten vuonna 2018 tulee Iivo. Iivo hiihtää ja Suomi saa jälleen olympiakultaa. Juomme sen kunniaksi konjakkia ja katsomme parin päivän aikana noin kymmenen kertaa, kuinka Iivo taistelee mitalistaan.

Kieltämättä viidennen katselukerran jälkeen alan kyllästyä fiilistelyyn, mutta päätän jatkaa. Minä en sentään ollut sillä 50 kilometrin ladulla. Hyvä Iivo!

En ole ihan varma, miten lopulta toivumme Iivon kultamitalista, mutta pian elämä palaa rauhalliseen uomaansa. Menemme isossa hämäläisessä talossa juuri sopivasti ristiin: Juomme kahvit samaan aikaan, mutta muuten meillä on melko eri rytmit.

Pappa herää seitsemältä ja minä kymmenen jälkeen. Aamupäivällä toteutan vakaata aikomustani elää keskittyneemmin joogaamalla ja maalaamalla pirtissä. Pappa syö silloin lounasta.

Iltapäivällä tuskailen gradun tai muiden projektien parissa. Silloin pappa katsoo suomalaista vanhaa elokuvaa Yleltä ja lukee Iltalehteä tietokoneelta. Hän on varsin suvereeni internetin käyttäjä ikäisekseen.

Tietokoneen äärestä kuuluu usein erilaisia kommentteja. Joko pappa kommentoi juttujen huonoa suomen kieltä tai sitten hän päivittelee otsikkoja klikkimäiseen tapaan: “Ei tämä herra tiennyt, että salaatti tulee maksamaan satoja euroja!” Pian ilmenee, että taas on joku käynyt ronkkimassa kaupan salaattibaaria.

Kerran istun iltapäivällä omassa huoneessani asettelemassa maalauksiani seinälle, kun pappa toteaa parin metrin päästä pöytäkoneelta:

“Hyvä, että tämäkin mies korjasi sukupuolensa naiseksi! Olisihan se nyt kamalaa olla vuosikymmeniä mies, jos tuntisi oikeasti olevansa nainen”, pappa parahtaa.

Hän lukee juttua perheenisästä, joka keski-ikäisenä päätti aloittaa sukupuolenkorjausprosessin naiseksi.

Hämmennyn hetkeksi, sillä vaikka pappa on omalla tavallaan ja valikoidusti liberaali, niin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt ovat kieltämättä usein haastava aihe.

Esimerkiksi edellisenä kesänä, kun omaa sukupuoltaan ei-binäärisesti representoiva, homoseksuaalinen ystäväni käväisi nopeasti vierailulla mummolassa, koin oleelliseksi ohjeistaa pappaa: “Älä sitten kysele mitään poikkeavaa.”

Vierailu sujui erittäin hyvin, mutta sen jälkeen pappa kutsui ystävääni etäännyttävästi nimekkeellä “se Riikan kaveri” ja kyseli hänen kuulumisiaan vaivihkaan siskoltani, eikä minulta.

Saatan toki ylitulkita tilannetta, ja pappa vain unohti ystäväni nimen. Koen silti, että muutosta parempaan on tapahtunut.

Iltapäivälehtien otsikoiden lisäksi ehdimme jutella paljon muistakin aiheista. Pääosin jutut koostuvat papan kertomista anekdooteista vuosikymmenten varrelta. Sinänsä hauskoista tarinoista paistavat läpi agraariyhteiskunnan toisinaan vaikeat olosuhteet.

Eräs usein kuultu tarina kertoo siitä, kun pienen talon poika, Vertti, vieraili isossa maatalossa kommentoimassa veljensä ruokailua: “Tulin tännekin nauramaan, kun Janne aloitti meillä syömään, mutta talossa ei ollutkaan leipää!”

Vaikka tuntuukin hassulta ajatella, että tiiviissä yhteisössä monet yksittäiset lausahdukset ovat jääneet elämään, ei sosiaalinen elämä ole lopulta juurikaan muuttunut.

Minulle on selvinnyt lähes somemaisella tarkkuudella, kuka tällä kylällä työskenteli missäkin ja heilasteli kenenkin kanssa. Mietin usein itsekseni, että onneksi ehkäisyä on helpommin saatavilla nykyään.

Uutiset ja ajankohtaisohjelmat lohkaisevat ison osan päivästämme, noin kolme tuntia. Uutisia katsotaan monta kertaa päivässä ja lisäksi A-studio. Papan päivä päättyy Kymmenen uutisiin.

Eräänä perjantai-iltana, kun olemme jo katsoneet Pressiklubin, tulen saunasta ja menossa on tuttuun tapaan Perjantai-keskusteluohjelma.

“Täällä tulee juttua ilmastoahdistuksesta! Nämä ihmiset ovat siis hirveän ahdistuneita ilmastonmuutoksesta”, pappa huutelee, kun astelen pirtin ohi saunatakki päällä.

“No, sehän on sulle tuttu juttu, kun elät täällä yhden ilmastoahdistuneen kanssa”, totean ja haen vettä.

“Niin, mutta tämä yksi nainen sanoo, ettei aio hankkia lapsia ilmastonmuutoksen takia”, pappa naurahtaa epäuskoisesti.

Olen vältellyt lisääntymisaihetta, sillä tiedän, millaisen vastaanoton se saa varsinkin vanhempien sukupolvien keskuudessa. Äitini tietää jo, joten päätän vihdoin paljastaa asian papallekin.

“Enhän mäkään aio hankkia lapsia, ilmastonmuutoksen takia siis.”

Ilmoitus on vaitonainen, sillä päätös ei ole ollut mikään helppo tai yksinkertainen. Pappa naurahtaa vielä kovempaan ääneen ja parahtaa:

“No voi helekutti sun kanssa, kyllä sä keksit. Miks ihmeessä?”

Totean, että sanoin jo ja poistun huoneesta. En jostain syystä tunne suuremmin tarvetta perustella asiaa, vaikka päätökseni näyttäytyykin monelle lähes hyökkäyksenä yhteiskuntamme normeja vastaan.

Toisaalta ajattelen, että papan ei tarvitse ymmärtää, sillä hänen elämässään tällaista skenaariota ei ole tarvinnut kuvitella ennen Perjantai-ohjelmaa. Tietenkin lapsia voi hankkia, jos huvittaa!

Maalla oleilussa käy niin kuin arvelinkin: Ajaudun Jyväskylään jonkin kulttuuririennon varjolla parin-kolmen viikon välein.

Eräällä reissulla päädyn ensin Helsinkiin ja sieltä Jyväskylään pariksi viikoksi. On Muuan miehen keikkaa ja Mäsäfestiä.

Matkalla takaisin mietin, onkohan pappa muistanut kastella rakkaita kasvejani. En ole tarkoituksella pappaa muistuttanut.

Yritän olla puuttumatta hänen elämäänsä ‒ puhumattakaan siitä, että alkaisin holhoamaan. Saatan kyllä tarttua imuriin ja käydä läpi huushollia, mutta oikeastaan siksi, että ajattelen hoitavani oman osani kotitöistä.

Kun saavumme äidin kanssa perille, huomaan heti, että kasvini oikein kukoistavat. Viirivehka kukkii yhä, ja värinokkosen pistokas ei ole tyypilliseen tapaansa nuukahtanut.

Tuttavallisten tervehdysten lomassa pappa ilmoittaa tehneensä hernekeittoa, eikä ainoastaan yhtä lajia kinkun jämistä, vaan kaksi annosta. Keittiön sivupöydällä odottaa iso kattilallinen kasvishernekeittoa.

Ensimmäisenä päivittelen mielessäni, että vitsit, kun olisin tiennyt, niin olisin sanonut soijarouheesta, jota on kaapissa peräti kaksi pussia.

Samassa pappa jo ilmoittaakin, että hän laittoi hernekeittoon myös soijarouhetta.

“Yhdessäkään netin ohjeessa ei käsketty laittaa lanttua ja porkkanaa, mutta laitoin niitäkin. Siitä keitostahan tuli soijarouheella todella hyvää!”

Niin me käymme soijarouhe-hernekeiton pariin ja rauhallisempi elämä gradun, talviurheilun, joogan ja uutisten parissa voi taas jatkua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *