Arvio

Kullervon kirous syntyy vaikenemisesta, kirjoittaa Saara Nenonen.

Näyttelyä kiertäessä tuleekin tunne kuin jotkut teokset olisivat pysäytettyjä, ikuistettuja hetkiä oikeista koetuista unista, kirjoittavat Janet Hämäläinen ja Erika Hyvönen.

Juha Hurme haluaa ohjata katsojien huomion puhtaasti Seitsemän veljeksen tarinaan ja siinä oleviin merkityksiin ja huumoriin – ja huumori kannatteleekin ohjausta, kirjoittaa Nico Rissanen.

Kokonaisuudessaan Graeberin teos on yhteiskunnallisen mielikuvituksen ilottelua, kirjoittaa Ville Mäki.

Joka meitä liikuttaa on valtaa pohtiva kuvaus ihmisten haluista ja tarpeista, kirjoittaa Camilla Uçan.

Bruce Springsteenin keskeisin irtiotto osoittautuu ohjaaja Scott Cooperille liian vaikeaksi palaksi. Elokuva on silkkaa rautalangasta väännettyä sössöttävää levy-yhtiösetää ja surullisilla silmillään järveä tuijottavaa erikoislahjakkuutta, kirjoittaa Niklas Pelkonen.

Kahden näyttelijän musikaali on haastava laji, mutta musiikin korkean vaikeustasonkin keskellä molemmat esiintyjät ja taustalla näkyvä orkesteri soivat tyylikkäästi ja ammattitaitoisesti, kirjoittaa Nico Rissanen.

Anna minun rakastaa enemmän on kauniisti sävytetty, mutta kerronnallisesti hajanaiseksi jäävä rakkaustarina, jossa musiikin, hahmojen ja parisuhteen tasapaino hapuilee liikaa, kirjoittaa Saara Nenonen.

Arppa ei tavoittele täydellisyyttä vaan fiilistä – ja siinä hän onnistuu, kirjoittaa Valentin Vänskä.

On sääli, että jälleen homomiehestä kertova elokuva korostaa apaattista erilaisuutta ja yksinäisyyttä, kirjoittaa Saara Nenonen.