”Fuck Wille Rydman!”, kaikuu Ilokiven yläkerrassa, kun räppäri JV (oik. Jukka Vesterinen) aloittaa biisinsä WORD?.


Vuoden 2025 Jyrock on täydessä vauhdissa. Ihmisiä virtaa yläkerrasta alakertaan ja alakerrasta yläkertaan riippuen siitä kummalla lavalla seuraava esiintyjä aloittelee keikkaansa.


JV ei ole ainut, joka pyörittelee päässään politiikkoihin liittyviä ajatuksia. Tämänkin tilan – ja tapahtuman tulevaisuuteen ovat vaikuttaneet poliittiset voimat, nimittäin opiskelijapoliittiset voimat.


Tänä vuonna on Jyrockin 40-vuotisjuhla. Juhlavuodesta huolimatta ilmassa on havaittavissa melankolian sävyjä. Tämä tulee olemaan Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan (Jyy) viimeinen Jyrock.


Oman haikean fiiliksensä antaa sekin, että Jyy on luopumassa myös Ilokivi Venuen liiketoiminnasta. Nyt Ilokiven baaritiskillä nojailevien iloisten sisäfestivaalikävijöiden kannattaa ottaa kaikki ilo irti baarin tarjoiluista, koska pian viinamakasiini räjäytetään ja jyrätään, kun anniskeluoikeuden laukeavat.


Kaikki toivo ei ole kuitenkaan mennyt! Jyrockrakastajia helpottaa tieto siitä, että festari jatkuu vaikka Jyy sanookin sille hyvästit. Vastuu siirtyy seuraavaksi musiikkitieteen opiskelijoiden ainejärjestö Trioli ry:lle.


He ovat tänä vuonna paikalla häärimässä keräten kokemusta ja käytännön oppeja, jotta voivat vuonna 2026 järjestää tapahtuman, joka kunnioittaa perinteitä, mutta on myös heidän ”oman näköisensä”.

Jylkkärin saapuessa Ilokivelle ensimmäisenä festaripäivänä, Kristiina aloittelee keikkaansa alakerran lavalla. Bändin solisti Kristiina Tuhkasen äänessä on jotain ajatonta, modernia ja nostalgista samaan aikaan. Eturivi näyttää laulavan mukana jokaisen biisin ulkomuistista. Nostattavaa.

Kristiina esiintyi Jyrockissa perjantaina, kun Matti Kuusela otti kontaktin Jylkkärin toimittajaan.


Kesken keikan joku tarttuu minua hartioista.


Säikähdän perkeleesti ja käännyn katsomaan, kuka on tuo despootti, joka häiritsee havainnoivaa toimittajaa työssään.


Olen langeta polvilleni hämmästyksestä.


Minuun tarttunut mies on legendaarinen uusjournalismin ammattilainen Matti Kuusela. Parrakkaan flegmaattiset kasvot herättävät minussa hämmennystä.


”Tule poika”, Kuusela toteaa ja kutsuu minut veneeseensä. Nousen kyytiin kyselemättä. Kuuselan kädet muuttuvat airoiksi ja hän alkaa soutaa kuunvalaisemalle taivaalle, Ilokiven ylle. Kurkistan laidan yli ja näen hyväntuulisen festivaalikansan tanssahtelevan ujosti Kristiinan sulosointujen tahtiin.

On aika kurmoottaa journalistin eettisiin ohjeisiin kevyesti suhtautuvaa kynäniekkaa. Voisiko sanoa jopa, että todellisuuteen kevyesti suhtautuvaa valehtelijaa!!!

Matti. 607 juttua. Ne ovat kaikki poissa. Tutkija luki ne. Hän sanoo, ettei pysty määrittelemään edes lajityyppiäsi. Onko tässä mitään järkeä?

Kuusela (huokaisten): ”Poika, lajityypit ovat häkki. Päätoimittajien keksimä häkki. Minä vain kirjoitin.

Mutta sinä sepitit. Kirjoitit kohdanneesi karhun Tiitiäisen metsässä, vaikka et kohdannut. Eikö niin?

Karhu oli siellä. Minä näin sen. Se, ettei se ollut siellä fyysisesti, on vain tylsä, vähäpätöinen yksityiskohta. Mahdollisuudentaju voittaa aina todellisuudentajun.”

Entä Masai Ujiri? Annoit ymmärtää haastatelleesi häntä, mutta todellisuudessa vain käänsit jutun verkkolähteistä. Eikö se ole valehtelemista, Matti? Etkö sinä sisäistänyt edes journalismin perusperiaatteita?

Kuuselan airokädet lakkaavat soutamasta: ”Periaatteet… Minä kerroin tarinan. Paremman tarinan. Raportti sanoo, että olin ’avulias’. Minä olin. Kerroin heille totuuden: sepite voittaa aina. Nyt he pelkäävät sitä.

Perjantaina esiintynyt JV haistatteli ministeri Rydmanille.

(huokaisu) No mitä aiot kirjoittaa tämän vuoden Jyrockista?

No minäpä kerron:

’Illalla, kun rappari JV oli juuri huutanut sen Rydman-kannanottonsa ja ilma väreili bassosta ja hoppitunnelmasta, minä näin jotain. Seisoin siinä alakerran ovella, siinä missä ilma tuoksuu vanhalta oluelta ja nuoruuden lupauksilta.


Siellä, portaiden juuressa, istui pieni tyttö. Ehkä seitsemänvuotias, hankala sanoa. Hänellä oli yllään sellainen liian iso huppari, jossa luki ”JYROCK 2018”, ja hän itki.


Ei äänekkäästi, vaan sellaisella hiljaisella, katkeralla nyyhkytyksellä, joka porautuu suoraan sydämeen.
Kysyin häneltä, mikä hätänä. Onko paha olo? Onko joku kiusannut?


Tyttö nosti katseensa. Hänen silmänsä olivat vanhemmat kuin minun.


”Ne vie tän pois”, hän sanoi. ”Äiti sanoi, että Jyy myy tän. Että tää loppuu.”


Hän ei tarkoittanut vain festivaalia. Hän tarkoitti tätä kaikkea. Tätä metafyysistä taloa, näitä seiniä, jotka ovat nähneet enemmän elämyksiä ja unelmia kuin yksikään ylioppilaskylän ahdas yksiö.


”Mutta minä haluan tulla tänne isona”, tyttö sanoi. ”Minä haluan järjestää tänne bändejä. Äiti sanoi, että tässä talossa on taikaa.”


Nyt se taika on heitetty roskalavalle. Kuin haiseva homeinen patja!


Minä en tiedä politiikasta enkä ylioppilaskuntien kiemuroista. Mutta minä tiedän, miltä näyttää, kun lapsen unelma sammutetaan jonkun excel-taulukon takia…


Minä kysyn vain tätä, teiltä Jyyn arvoisat päättäjät: Kuka teistä menee kertomaan sille tytölle, että teidän laskelmissanne hänen unelmallaan ei ollut arvoa? Kuka kantaa vastuun siitä, että te riistitte hänen unelmansa ja jätitte hänet itkemään lokakuiseen loskaiseen maahan?’

Matti ei tossakaan ole mitään järkeä, ei Jyrock lopu (ainakaan vielä). Sen järjestäjät vaihtuvat. Ja pistä siihen ”räppäri”, rappari tarkoittaa ihan eri asiaa, ja neuvo tämä myös kulttuuritoimittajaikätovereillesi niin ei tarvitse hävetä joka kerta.

Kuusela mutisee jotain.

Jatkamme matkaamme soudellen. Kuusela melkein huitaisee airokädellään minua päähän. Käsken ukkoa varomaan mutta hän alkaa mutista minulle totuuksia totuudenmukaisesta journalismista, hän myös vaikuttaa puhuvan hassuja lehtien päätoimittajista, mutta nämähän on näitä toimittajajuttuja, mitä niitä tähän lehteen…


Kuusisataaseitsemän huippujuttua lentävät meitä vastaan, ne ovat matkalla kohti silppuria. Airokäsi-Kuusela itkee ja raivoaa. Hän hyvästelee juttuja omaan tapaansa, ne selvästi merkitsivät hänelle paljon. Todennäköisesti myös monelle muulle…

Soudamme kohti lapsuutta. Olen viisi. Isä istuttaa minut pöytään. Hän ojentaa viinapulloa. Ota, hän komentaa. Kumoan, yskin ja sitten pelottava euforia hiipii varpaisiini asti.


Pidän luokan edessä esitelmää aiheesta negatiivisen painovoiman vaikutus siipikarjaan 1600-luvun norjalaisissa agraariyhteisöissä. Kepulainen luokanopettajani hermostuu. Huoltovarmuus ei ole leikin asia. Hän hakee opettajainhuoneesta vihreän sähkökärpäslätkän. Sininen säpsähdys, kun hän lyö sillä minua sormille. En osaa edes huutaa, kun minua niin huvittaa.


Istun sängyn reunalla, eksäni on purrut minulta melkein koko peukalon irti, koitan etsiä jäitä kylmälaukun pohjalta mutta käteni löytää ainoastaan Corona-pulloja, litkuolutta.

”Vittu sä olet hullu mies”, kuiski Michael Bleun korvaan Kuusela (?).

Michael Blöö astuu lavalle. Matti Kuusela kuiskaa tämän korvaan: ”Vittu sä olet hullu mies”


Blöö punastuu, suuntaa katseensa yleisöön, ja aloittaa. Odottavat katseet pyytävät musiikkia. Sitä ei ole vielä luvassa.


”Tiedätkö, se on niin vitun sairasta, että kaikki mun frendit ja bändikaverit ja muut niin niillä oli tapana poltella ihan huolella ja räntätä vitusti hallituksesta, ja miten hallitus panee kaikkia perseeseen ja miten paljon ne vihas sitä ja kaikkee.


Mutta nyt vanhempana ne liittyy johonkin puolueeseen ja esittää, että niiden mielipiteellä on väliä. Silleen tyyliin ’no ehkä tää hallitus on ihan ok, kun mä oon nyt vassari’ tai ’ehkä tää hallitus tekee nyt hienoja asioita ku mä oon persu’, mutta ei se niin mene!


Se on se ihan sama hallitus, josta paasasit, kun olit jotain vitun 14 ja olit tupakalla sillan alla ja olit viettäny liian monta tuntia yöstä wikipediassa ja soitit jossain paskassa punkbändissä tai kirjottelit jotain nolostuttavia Nas-plagiaatteja suomeksi tai mitä helvettiä ikinä teitkään. EI! Sä oot vaan tullut vanhaksi ja pehmoksi! Sinusta on tullut seniili ja sut on aivopesty, ja nyt sä oot vaan idiootti kusipää! Haista paska!”

Blöö soittaa mainion keikan. Välispiikeissä hän nöyristelee ja tuntuu jopa menevän liiallisuuksiin vähätellessä itseään. Ole hiljaa ylitaitava multi-instrumentalisti, ja soita sitä taivaallista musaa.


Jyrockin ensimmäisen päivän päättää Nössö Nova, jonka instrumentteihin on ladattu rutkasti melatoniinia. He ampuvat lavalta unihiekkaa yleisön silmiin bossa nova -harmonioillaan.


Kuuselakin alkaa näyttää uniselta. Mutta sitten hän säpsähtää ja ojentaa airokätensä. ”Soudatko sinä hetken, poika? Minun täytyy kirjoittaa tämä ylös. Tämä kaikki.”


Tartun airoon. Se tuntuu lämpimältä ja märältä. Kuin peukalo, joka on purtu puoliksi irti. Katson kättäni. Se on muuttumassa puuksi.

tyhjiä oluttuoppeja Ilokiven lattialla

kuin sammuneita tumppeja ovat nyt nämä juhlapäivät

alakerran bassoriffit ja yläkerran huudot häviävät

sepite hapettaa totuuden

ja Matti soutaa pois.

Aamulehden kulttuuritoimittaja Matti Kuusela paljasti vuonna 2024 ilmestyneessä elämäkerrassaan, että oli keksinyt päästään asioita lehtijuttuihinsa. Tämän johdosta Aamulehti poisti kaikki Kuuselan kirjoittamat jutut nettisivuiltaan. Kuuselan teksteistä selvitystyön tehneen tutkija Maria Lassila-Merisalon mukaan Kuuselan Aamulehteen kirjoittamien tekstien lajityyppejä on mahdotonta määritellä, sillä Kuusela yhdistää eri lajityyppien piirteitä: juttu saattaa alkaa reportaasina, muuttua sitten haastatteluksi, kääntyä kritiikiksi ja loppua runoon.


Lassila-Merisalo huomauttaa myös selvitystyössään, että suomalainen journalismikäsitys on kaventunut. ”Poikkeamat eivät ole kiellettyjä, niistä vain pitää kertoa avoimesti lukijalle.”