NIIN TIIVIS ystävyys, että kämppiselämä ikuistettiin tatuoinneiksi. Yhteinen soluasuminen oli Selina Keräselle, Emma Kolehmaiselle ja Hanna Pulliselle niin merkityksellinen kokemus, että yhteydenpito jatkuu vielä erilleen muuttamisen jälkeenkin. Kolmikko ei kuitenkaan tuntenut toisiaan ennen yhteistä kotia.
Uuteen kaupunkiin muuttavalle opiskelijalle voi olla joskus esimerkiksi taloudellisista syistä järkevää muuttaa yhteen kämppiksen kanssa. Jos kaveria ei ole tiedossa valmiiksi, ratkaisu voi olla tuntematon kämppäkaveri. Näin tekivät tänäkin syksynä esimerkiksi Henni Palsala ja Aino Seppi.
Järjestelyn hintahyötyä ei käy kiistäminen. Samalla tuntemattoman kanssa yhteiseen asuntoon muuttamiseen voi kuitenkin liittyä jännitystä siitä, miten kämppisten kanssa tulee toimeen.
PALSALA ALOITTI tänä syksynä opinnot Jyväskylän yliopistossa journalistiikassa. Seppi taas opiskelee kolmatta vuottaan tietojenkäsittelyä Jyväskylän ammattikorkeakoulussa. He ovat asuneet kämppiksinä nyt reilun kuukauden.
Kaksikko korostaa asumisratkaisun olevan ennen kaikkea edullinen vaihtoehto. Yhteinen opiskelija-asunto on vain sattumaa.
“Meillä ei ollut mitään yhteyttä ennen muuttoa, joten oli se jännittävää. En voinut yhtään tietää, että millainen ihminen on vastassa”, Palsala sanoo.
Sepille tilanne ei ole varsinaisesti uusi. Kolmen soluasumisvuoden aikana hänellä on ollut monia kämppiksiä.
”Uusien kämppiksien kanssa ei oikein tiedä, mitä odottaa. Usein aluksi tunnustelee, millaista yhdessä asuminen on”, Seppi kertoo.
Palsalan ja Sepin yhteiseloon kuuluu erillään olo.
”Meillä on ollut kuin sanaton sopimus, että jos toinen on keittiössä, niin toinen pysyy omissa oloissaan. Ollaan tyytyväisiä siihen, että saa olla itsekseen”, Palsala kertoo.
Toisaalta soluasuminen tarjoaa hyvän mahdollisuuden olla jonkun kanssa tekemisissä, jos niin tahtoo, Seppi pohtii. Opiskeluarki voi hänen kokemuksensa mukaan olla raskasta, eikä muuhun sosialisointiin ole aina jaksamista.
Palsala kertoo saaneensa uusia ystäviä etenkin muista journalistiikan opiskelijoista.
”Jos vaikka ei ole tottunut yksin asumiseen tai haluaa, että on ihmisiä lähellä, voi olla hyötyä, jos asuu solussa. Se on varmasti itsestäkin kiinni, että millaisessa suhteessa kämppikseen elää”, Palsala sanoo.
SELINA KERÄNEN, Emma Kolehmainen ja Hanna Pullinen päätyivät asumaan yhteen Kortepohjan Q-taloon vuoden 2018 syksynä. Kolehmainen oli asunut kyseisessä KOASin soluasunnossa jo kaksi vuotta. Hänen vanhat kämppiksensä muuttivat samaan aikaan pois ja sattumalta tällöin asuntoon muutti ensin Pullinen, sitten loppuvuodesta Keränen.
Myös Pullisen ja Kolehmaisen mielestä soluasunto oli helppo ja edullinen ratkaisu, kun muutti uudelle opiskelupaikkakunnalle tuntematta ketään ja halusi tutustua uusiin ihmisiin. Keränen kertoo toivoneensa, että saisi seuraa uusista kämppiksistään. Hän muutti asuntoon alun perin väliaikaisratkaisuna silloisen parisuhteen päätyttyä.
”Asuin silloin jonkin aikaa eksäni kanssa. En enää kestänyt tilannetta ja hain vain jotain solukämppää”, Keränen kertoo.
“Oli ihana ajatus, että on mahdollisuus tutustua täysin uusiin ihmisiin esimerkiksi oman alan ulkopuolelta. Sitä kautta voi saada uusia kokemuksia ja haastaa itseään”, Pullinen sanoo.
Keräsen, Kolehmaisen ja Pullisen kohdalla jännitys karisi nopeasti. Kolmikko muistelee, että Keräsen muuttoiltana pidettiin jo yhteinen juusto- ja viini-ilta.
Uusien kämppiksien ystävystyminen kävi kaikkien mielestä luontevasti ja nopeasti. Tarkkaa hetkeä ystävyyden syntymiseen he eivät osaa sanoa.
“On vaikea hahmottaa, milloin jännitys uusien ihmisten kanssa asumisesta vaihtui ystävyyteen ja tuttuuden tunteeseen. Se on ollut kuin yksi sormien napsautus”, Keränen kuvailee.
PULLINEN JA Keränen näkevät vastavuoroisuuden olevan tärkeä tekijä sille, että kämppiksiin ystävystyminen oli kolmikolla niin sujuvaa. Pullinen nostaa esiin, kuinka kaikkien heidän perusasenteensa uusien ihmisten ja tilanteiden suhteen on joustava. Siksi heidän mielestään yhteisasuminen tuntemattomien kanssa ei tuntunut missään vaiheessa kiusalliselta.
“Kävimme läpi sitten erilaisia parisuhde- ja opiskelutilanteita, läheisten menetystä tai mitä tahansa, niin aina oli tukea lähellä ja saatavilla. Emme koskaan kokeneet kuormittavamme toisiamme, koska se oli niin vastavuoroista”, Kolehmainen sanoo.
Kolehmainen esimerkiksi kertoo, että hän kokee tarvitsevansa omaa tilaa ja toisinaan kuormittuvansa liiallisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Yhdessä asumisesta Pullisen ja Keräsen kanssa hän sai kuitenkin voimaa, tukea ja turvaa.
“Emme ikinä varsinaisesti käyneet läpi mitään yhteisiä sääntöjä. Meillä oli sanaton ymmärrys alusta alkaen siitä, että jos joku laittaa oven kiinni, niin hän haluaa omaa tilaa ja se on muille täysin ookoo,” Kolehmainen sanoo.
ETENKIN VAIKEIDEN hetkien jakaminen ja se, että on uskaltanut olla haavoittuvainen kämmpisten seurassa, on vahvistanut ystävyyksiä.
Yhdessä asumisessa parasta oli naisten mukaan se, kuinka läheiset ihmiset olivat aina osa arkea. Ystävyydessä ihmisiin, joiden kanssa jakoi asunnon, oli erilaista syvyyttä verrattuna esimerkiksi opiskelukavereihin.
”On helppo etäännyttää itsensä tietyistä ihmisistä ja jakaa vain valikoidusti, miten itsellä menee. Mutta kun kämppikset näkevät tunteet siinä hetkessä, niin tulee jaettua asioita ihan eri syvyydellä kuin mitä välttämättä monille muille kavereille”, Kolehmainen toteaa.
Myös arkiset pienet hetket yhdessä olivat tärkeitä ystävyydelle. Kolmikko esimerkiksi katsoi ahkerasti reality-sarjoja, kävi yhteisillä saunavuoroilla, piti iltateehetkiä ja lisää juusto- ja viini-iltoja sekä nautti päiväkahveista portaikossa Q-talon edessä.
Kolehmainen kuvailee kämppiselämän olleen kuin “ihanaa sielua ruokkivaa perhe-elämää”, jossa kämppikset pystyivät puhumaan keskenään mistä vain.
NAISET AJATTELEVAT, että kaikille voisi tehdä hyvää kokeilla soluasumista. Toisaalta he tiedostavat, että soluasujalta vaaditaan tiettyä kykyä joustaa omista haluista ja tarpeista sekä muiden huomioon ottamista.
“Soluasumisessa pitää opetella jakamaan omaa tilaa sekä viestimään kämppisten kanssa. Tällainen voisi tehdä hyvää monille, jotka saattavat ajatella, että eivät halua asua soluasunnossa”, Keränen miettii.
“Huonoimmillaan soluasuminen on vain edullisempaa rinnakkain asumista. Jotta voi saada näin hyvän kokemuksen, se vaatii avoimuutta ystävystymiselle,” Kolehmainen toteaa.
Kolmikon elämäntilanteet ovat muuttuneet, mutta Pullinen ja Keränen nostavat esiin, että arvostaisivat jonkinlaista yhteisasumisen muotoa myös myöhemmin elämässä.
“Nykyajan välillä yksilökeskeisyyteen kääntyvän kulttuurin ja ilmapiirin keskellä, sitä haluaisi yhteisöllistä elämistä omaan elämään”, Keränen sanoo.
“On ollut paljon uutisointia nuorten huonovointisuudesta. Mielestäni solu olisi asumismuotona monille sopiva, sillä siinä saa parhaimmillaan paljon tukea ja turvaa”, Pullinen jatkaa.
Pulliselle ja Kolehmaiselle soluasunto oli ensimmäinen oma koti. He kokevat soluasumisen olleen erityisen merkityksellinen ja kasvattava nuorena pian lukion jälkeen. Toisaalta he näkevät, että jokaiselle voi olla hyvä kokeilla myös yksin asumista jossain elämänvaiheessa.
PULLISEN, KOLEHMAISEN ja Keräsen yhteisasumiseen ei liittynyt mitään haastavia hetkiä – paitsi pois muuttaminen. Teiden erkaneminen teki kipeää.
“Muistan kokeneeni fyysistä ja henkistä ikävää sekä luopumisen tuskaa meidän yhteistä elämäämme kohtaan vielä pitkään”, Kolehmainen sanoo.
Kun soluasumisen myötä syntyi hyvin tiivis ja ainutlaatuinen ystävyys, oli selvää, että naiset pitäisivät yhteyttä myös jatkossa ja haluisivat olla mukana toistensa elämien tärkeissä hetkissä.
Pullinen, Kolehmainen ja Keränen ajattelevat kämppisasumisen opettaneen heille uudenlaista elämänasennetta ja rohkeutta. He pohtivat, kuinka riskit ja haasteet elämässä kannattavat, ja niistä voikin parhaassa tapauksessa seurata hyvin positiivisia kokemuksia.
“Opin, miten ihanilla tavoilla elämä voi yllättää sekä tulla ihmisiä, paikkoja ja aikoja vastaan, joissa tulee hyvin turvallinen ja ihana olo”, Keränen sanoo.