VLADIMIR PUTININ Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 ei Suomessa ole ollut pulaa erilaisista Venäjä-kommentaattoreista.

Julkisuudessa paljon huomiota ovat saaneet myös näkemykset, jotka pyrkivät selittämään Putinin hallinnon luonteen ja toimet vetoamalla Venäjän ja venäläisyyden erityislaatuisuuteen.

Lähestysmistapa on kuitenkin ongelmallinen. Sillä on haitallisia vaikutuksia ymmärrykseemme Venäjästä, sillä se pyrkii olemuksellistamaan venäläisyyden vastakohtana lännen käsitteelle.

 

SYKSYLLÄ 2022 Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpela kirjoitti Idäntutkimus-lehdessä julkaistussa artikkelissaan Tuhatvuotinen korruptio ja Venäjä, että Venäjän kehittyminen demokraattiseksi yhteiskunnaksi on epätodennäköistä, koska se on jo tuhansia vuosia sitten omaksunut erilaiset arvot ja yhteiskuntajärjestelmän kuin Länsi-Eurooppa.

Korpela pyrki omien sanojensa mukaan kuvaamaan Venäjän historian ”syvärakenteen” eli pitkän aikavälin arvot ja käytänteet yhteiskunnassa. Tulkinnassaan hän maalasi vuosisatojen mittaisen jatkumon 1200-luvun mongolivallasta Moskovan suuriruhtinaskunnan kautta nyky-Venäjään, väittäen sen edustavan edelleen samanlaista poliittista ja yhteiskunnallista järjestelmää. Korpelan tulkinnassa Venäjä, itä, edustaa salakähmäistä klaanivaltaa, mystiikkaa ja yksilön oikeuksien polkemista, länsi taas demokratiaa, rationalismia ja yksilönvapauksia.

Tämä on ollut yleinen tapa tulkita Venäjää Länsi-Euroopassa jo 1700-luvulta lähtien. Kuten Korpelalle, myös valistusajattelijoille Venäjä edusti kulttuurista toista, barbaarista mongolilaumaa.

Ajattelumallin kannattajille ajatus Venäjän modernisoitumisesta on epäuskottava, koska se on vastoin oletettua venäläisyyden olemusta. Tämä voi tuntua intuitiiviselta selitykseltä myös putinismin nousuun, Venäjän hyökkäyssotaan ja venäläisten näennäiseen passiivisuuteen sodan vastustamisessa.

Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa tämän tulkintatavan heikkoudet. Korpelan ajattelu johtaa vanhaan rasistiseen logiikkaan: ”r**** on aina r****.”

Artikkelissaan Korpela vetosi sivilisaatio- ja kulttuuriessentialistiseen historiantulkintaan, jossa asioita selitetään jonkin valtion tai kansan oletetun ”luonteen” perusteella. Järkeilyn mukaan koska Venäjällä ei tähän asti ole ollut (länsimaista) demokratiaa oletetaan, että tämä johtuu jostakin venäläisen kulttuurin muuttumattomasta ja perustavanlaatuisesta piirteestä, jolloin Venäjä ei todennäköisesti myöskään tulevaisuudessa voi olla toisenlainen yhteiskunta.

Näin kulttuuri absolutisoidaan, siitä tehdään mystinen asia, joka ei voi muuttua ja joka kahlitsee yksilöt häkkiinsä. Samalla sivilisaatiohistoria jatkaa idealistisen historiankirjoituksen perinnettä väittämällä, että abstraktit arvot ja ideat ohjaavat historiaa ja ovat selitysvoimaisempia kuin konkreettiset materiaaliset olosuhteet.

 

 

AJATUS IDÄN ja lännen välisestä kulttuuri- ja sivilisaatiotason konfliktista onkin saanut Ukrainan sodan seurauksena uutta puhtia. Siinä on kaikuja esimerkiksi yhdysvaltalaisen politiikantutkija Samuel P. Huntingtonin (1927–2008) tunnetusta kulttuurien kamppailu -teoriasta.

Vuonna 1996 julkaistussa kirjassaan The Clash of Civilizations Huntington esitti geopoliittisten jakolinjojen siirtyneen kylmän sodan jälkeen maiden ja poliittisten järjestelmien välisestä kilpailusta kulttuurien ja uskontojen väliseen kamppailuun. Ajattelutapa toimi ideologisena perusteluna Yhdysvaltojen käymälle terrorismin vastaiselle sodalle, jonka juurisyiden katsottiin olevan islaminuskoisten maiden perustavanlaatuisessa ja olemuksellisessa erossa suhteessa länsimaisiin demokratioihin.

Niin Korpelan kuin Huntingtonin edustaman kulttuuriessentialistisen historia- ja sivilisaationäkemyksen voi kuitenkin helposti purkaa kyseenalaistamalla koko näkemys idästä ja lännestä.

Korpelan korostamat ”länsimaalaiselle ihmiselle perustavanlaatuiset arvot”, kuten ajatus yksilönvapaudesta ja ihmisoikeuksista, ovat todellisuudessa uusi asia myös niin sanotussa lännessä. Ne eivät ole kulttuuriin koodattuja esimerkiksi menneiden uskomus- ja hallintojärjestelmien lujittamina, vaan ne on luotu ja saavutettu yhteiskunnallisten kamppailujen kautta.

Huntingtonin liberalistinen historiakäsitys näkee historian länsimaissa syntyneen demokratian voittokulkuna muihin, epädemokraattisiin sivilisaatioihin nähden. Samalla se kuitenkin unohtaa, että demokratiaa ja yksilönvapauksia on ollut jo kauan ennen niiden eurooppalaista versiota. Lännen edistyskertomuksen kääntöpuoli on, että sen kuluessa tuhottiin monia demokraattisia, ”ei-länsimaisia” yhteiskuntia.

Kolonialismin ja imperialismin verinen historia osoittaa, että puhe lännestä ja sen abstrakteista arvoista ei ole koskenut koko ihmiskuntaa, vaan vain tietynlaisia ja tietyssä yhteiskunnallisessa asemassa olevia. Tekopyhyyden taustaa vasten on helpompi ymmärtää, miksi monet globaalin etelän maat ovat suhtautuneet nuivasti Pohjois-Amerikan ja Euroopan arvopuheeseen Ukrainan sotaa koskien.

Korpela vetoaa lopulta samaan ajatuskulkuun kuin Venäjän johto ja isovenäläiset nationalistit perustellessaan, miksi kansalaisoikeudet ja tasa-arvo eivät sovi Venäjälle: ne eivät ole osa venäläisyyttä. Tällöin osat vaihtuvat: abstraktia venäläisyyttä ja venäjän kulttuuria puolustetaan individualismin ja materialismin rappeuttamaa ”länttä” vastaan. Kyse on vanhasta eliitin tempusta väittää, että ihmiset eivät halua oikeuksia, koska ne ovat heidän kulttuurilleen vieraita.

Samoin ne nationalismiin, kulttuuriin ja historiaan vetoavat syyt, joilla Putin perustelee sotaansa, eivät ole länsimaisestakaan näkökulmasta epärationaalisia tai vieraita. Samalla logiikalla kuin nyt Ukrainassa käydään järjetöntä sotaa, on aikoinaan valloitettu Suur-Suomea.

 

ITÄ JA LÄNSI ovat puhtaasti toisiaan ruokkivia konstruktioita. Ne palvelevat lähinnä abstraktia, arvoihin, sivilisaatioihin ja suuriin kertomuksiin pohjaavaa historiankirjoitusta.

Todellisuudessa yksinvaltaiset ja kansanvaltaiset voimat ovat eri muodoissaan kamppailleet läpi Venäjän historian. Venäjän johtajat ovat Pietari Suuren ajoista lähtien kannattaneet ajatusta Venäjästä suurvaltana, ja tavallisen kansan intressit on alistettu tälle idealle.

Mutta tämä on täysin eri asia kuin myyttinen käsitys muuttumattomasta venäläisestä kulttuurista. Se on politiikkaa, jolle on aina ollut vaihtoehtoja ja vastavoimia.

Absolutistisen keisarivallan ja maaorjuuden varjossa venäläiset talonpojat elivät demokraattisesti hallituissa kyläyhteisöissä. Keskitetylle, tsaarismin perinteitä jatkaneelle neuvostokommunismille oli merkittäviä vastavoimia sosialistien, anarkistien ja liberalistien liikkeistä.

Venäjästä olisi hyvin voinut tulla demokratia Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, mutta Putinin aikana valta keskitettiin jälleen paikallistasolta Kremliin ja menetetyksi koetun suurvalta-aseman palauttaminen nousi poliittisen johdon keskeiseksi päämääräksi.

Keskeistä on, että mikään näistä kehityskuluista ei ole ollut vääjäämätön, vaan sellaisten yhteiskunnallisten kamppailujen tulos, joita ei voi selittää kulttuurilla vaan yhteiskunnan eri ryhmien välisillä intresseillä.

Putinismi, kleptokraattinen valtio ja autoritarismi eivät ole Venäjän historian alkupiste, loppu, eikä edes kaiken takana kulkeva kehyskertomus.

Demokratia on Venäjällä yhtä mahdollista kuin missä tahansa muuallakin, eikä tälle voida löytää mitään kulttuuriin pohjautuvia syitä. Venäläinen kansalaisyhteiskunta tarvitsee yhä vahvemman tukemme, jotta yhteiskunnallinen muutos ja sodan kierteen loppu olisivat mahdollisia.

Suomessakin olisi aika päivittää pölyttyneet käsityksemme Venäjän historiasta ja yhteiskunnasta niin, ettemme näe enää itää emmekä länttä.

 

Kirjoittaja on filosofian opiskelija ja historian harrastaja.