Ei hakutuloksia.

Teksti Saara Sund

Epäusko, toivottomuus ja välinpitämättömyys ovat kapuloita paremman maailman rattaissa

Kirjoittaja pakenee maailmantuskaansa niilo22-videoihin ja sipsipussiin.

Tämä kirjoitus on julkinen synnintunnustus.

Ympäröivän maailman tapahtumia seuratessa pessimistiseen apatiaan vajoaminen on liian helppoa. Eskapistinen silmien sulkeminen tuntuu ainoalta keinolta säilyttää rapistuvan mielenterveyden rippeet järjestelmässä, joka perustuu hierarkkiselle sorrolle ja silmittömälle, tuhoisalle voitontavoittelulle.

Karl Marx sanoi 1800-luvulla uskonnon olevan oopiumia kansalle. Hänen mukaansa uskonto on hallitsevan luokan käyttämä väline, joka tarjoaa hetkellisen helpotuksen kipuun poistamatta sen syytä ja estää alistettua kansaa etsimästä ratkaisua ongelmiinsa.

Nyt Jumala on kuollut. Netflix ja videopelit ovat uusi oopiumi kansalle.

Hiljattain käymäni keskustelu tiivistää tämän mielenmaiseman. Keskustelukumppanini mukaan maailmassa on liikaa vääryyksiä yhden ihmisen korjattavaksi, joten poliittisen aktiivisuuden sijaan hän valitsee Youtube-videoiden katselun ja kissojen paijailun.

Nyt Jumala on kuollut. Netflix ja videopelit ovat uusi oopiumi kansalle.

Hän oli osittain oikeassa. Yhden ihmisen on täysin mahdotonta romuttaa massiivista, alati kapeammin kasautuvan pääoman hallitsemaa tuhokoneistoa, jonka ehdoilla maailma pyörii. Ajatuksen voi kuitenkin kääntää myös toisin päin: yhden ihmisen on myös mahdotonta ylläpitää sitä.

Jopa markkinatalouden ja vapaan kilpailun arvovaltainen airut, talouslehti The Financial Times on yhtynyt kritiikkiin. Se on julistanut, ettei kapitalismi enää toimi ja vaatinut, että voiton lisäksi huomioon otetaan myös muita tavoitteita.

Vallitseva maailmanjärjestys ei ole väistämätön luonnonlaki, vaan yhteinen sopimus. Ihminen ei ole luonnostaan paha ja itsekäs. Sen sijaan ihminen on luonnostaan sosiaalinen. Ihminen sopeutuu olosuhteisiinsa ja yhteisöön, jossa elää.

 

Passiivinen pessimisti pelaa status quon pussiin. Vastalääke ei kuitenkaan ole katteeton optimismi, joka on yhtä lailla passivoiva positio. Naiivi usko esimerkiksi siihen, että teknologinen kehitys ratkaisee käynnissä olevan ekokatastrofin, on hengenvaarallista.

Ratkaisu on toiminta.

Mikäli haluamme parempaa, on meidän järjestäydyttävä yhdessä ajamaan niitä asioita, joihin haluamme muutosta. Eriarvoisuus ja lyhytnäköinen voitontavoittelu planeetan elinvoimaisuuden kustannuksella ovat sisäänrakennettu kapitalismiin, eikä niistä päästä eroon pörssiyhtiöiden hallitusten sukupuolikiintiöillä tai sähköautoilla.

 

Yhteiskunnallisen muutoksen ajattelu rajoittuneesta, yksilön vaikuttamismahdollisuuksia suhteettoman paljon korostavasta näkökulmasta ei ole ratkaisu mihinkään. Vallitsevan järjestelmän kyseenalaistava ihminen alkaa helposti vaikuttaa niihin asioihin, mihin hän ajattelee voivansa vaikuttaa, ja lopputuloksena on toisten ihmisten kulutus- ja sanavalintojen kyttääminen.

Näihin asioihin on toki hyvä kiinnittää huomiota, mutta se ei riitä. Jos ongelman haluaa ratkaista, ei tule keskittyä sen seurauksiin, vaan juurisyihin, eli vahingollisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja valtasuhteisiin. Yksilön vastuuta liiaksi korostava ajattelu toisintaa näitä rakenteita ylläpitämällä ihmisten välistä kilpailuasetelmaa ja asettamalla ihmiset sotatilaan toisiaan vastaan.

Kriittisyyden lisäksi tarvitsemme utopioita ja halua kuvitella saastuneen meren pohjalta, miltä pinnalla näyttää.

Idealismia käytetään usein vähättelevänä haukkumasanana. Idealisti on naiivi haihattelija, joka ei tunnusta vallitsevia realiteetteja.

On ensinnäkin harhaa, että vallitseva hegemonia olisi jotenkin ideologiasta vapaata aluetta. Olemme vain omaksuneet ja sisäistäneet kapitalismin ja egoistisen individualismin ihanteet niin perinpohjaisesti, että ne ovat meille yhtä itsestäänselviä ja huomaamattomia kuin merivesi kilohailille.

Toisekseen merkittävät yhteiskunnalliset muutokset vaativat aina tapahtuakseen sen, että ihminen uskaltaa unelmoida. Kriittisyyden lisäksi tarvitsemme utopioita ja halua kuvitella saastuneen meren pohjalta, miltä pinnalla näyttää.

Tarvitsemme yhteiskuntateoreetikko Antonio Gramscin sanoin älyn pessimismiä ja tahdon optimismia.

Esimerkiksi vaatimus meille niinkin arkisesta asiasta kuin kahdeksan tunnin työpäivästä on joskus ollut naurettavaa haihattelua. Sitä vastustettiin aikoinaan hyvin samankaltaisilla argumenteilla kuin nykyäänkin vastustetaan työajan lyhentämistä: kilpailukyky kärsii ja teollisuus romuttuu.

 

Tämä kirjoitus on julkinen synnintunnustus, sillä olen itse langennut useasti naama edellä joka ikiseen tässä tekstissä esille tuomaani kuoppaan.

Pessimismi on rationaaliselta ja turvalliselta tuntuva reaktio, kun ihminen kokee voimattomuutta vääryyksien edessä. Pessimisti ei pety.

On kuitenkin hyvä kysyä itseltään, ketä pessimismi palvelee. Hyödyttääkö se minua tai yhteisöäni, vai hyödyttääkö se kenties juuri niitä instituutioita, joiden toiminta sen alun perin aiheutti.

Välillä on ihan hyvä muistaa myös paijata niitä kissoja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *