Ei hakutuloksia.

Teksti Saara Kemiläinen

Kuka leikkiin ryhtyi

saara_netti
Tiedäthän tunteen
, kun liukastut talvipakkasella ja kaadut selällesi yliopiston kirjaston edessä. Ympärillä olevat ihmiset huudahtavat: ”Olethan kunnossa? Sattuiko?”

”Ei tunnu missään, ei sattunut”, on lähes poikkeuksetta jokaisen suusta kuuluva fraasi. Tämä siitäkin huolimatta, että kyyneleet nousevat silmäkulmiin ja jyskyttävä kipu tuntuu vielä tunninkin päästä.

”Senkin idiootti, kuinka tyhmä sä voit olla?” entinen kumppani huutaa suhteen viimeisillä hetkillä. Kasvosi muuttuvat ilmeettömiksi, pääsi ei painu alas.

Ylimielinen nauru ja olan kohautus. Ei tunnu missään.

 

Kirjoitin ensimmäisinä yliopistovuosinani blogia. Luovuus ja lukijoiden hauskat ja liikuttavat kommentit toivat iloa, mutta ilkeät ja solvaavat kommentit satuttivat. Satuttivat, vaikka kuinka yritin jättää ne omaan arvoonsa. Nauraa niille ja olla välittämättä.

Usein blogin kommenttiosiossa asiasta huomauttaessa tai kahvipöydässä sen esiin tuodessani törmäsin vastaukseen: ”se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäkööt.” Näinkö tosiaan on? Jos kuka tahansa haluaa ilmaista itseään, harrastaa ja tuoda mahdollisesti samalla muille iloa ja ajanvietettä, on myös automaattisesti otettava kaikki paska mukisematta vastaan?

Vielä rohkeampaa on sanoa ääneen silloin, kun sattuu.

Käytämme loputtoman paljon energiaa siihen, ettei mikään koskettaisi, tuntuisi pahalta, painaisi alas – tai ainakaan että se ei näkyisi ulospäin.

Välinpitämättömyys ja kovuus ovat osa ulkoista minäämme – herkkyys ei. Meille on jo lapsesta saakka opetettu kummallinen pärjäämisen kulttuuri. Itsekseen pärjääminen on vahvuutta, avun pyytäminen ja kivun näyttäminen heikkoutta. Voimme mieluummin pahoin yksin kuin pyydämme apua.

Lohdutamme sanomalla: ”älä välitä”. Samalla kuitenkin vähättelemme kokemusta emmekä anna arvoa toisen surulle – sille että sattuu. Voisimmeko sen sijaan vain kuunnella ja olla läsnä? Sillä entä jos välinpitämättömyys lisää välinpitämättömyyttä ja kovuus kovuutta? Jos emme näe omaa kipuamme, kuinka voimme nähdä toisten?

 

En koskaan myöntänyt, kuinka paljon ilkeät kommentit blogissani satuttivat. Lopetin blogini, sillä en osannut olla välittämättä. En kestänyt leikkiä, johon olin ryhtynyt.

Mutta onko leikkiä aina kestettävä? Isot tytöt eivät itke, vai itkevätkö sittenkin? On rohkeaa uskaltaa välittää ja ottaa riski haavoittumisesta. Vielä rohkeampaa on sanoa ääneen silloin, kun sattuu. Niin parisuhteessa, ystävien kesken kuin verkossa.

Yksin ei tarvitse eikä kannata pärjätä. Jos olemme vain tarpeeksi rohkeita, saatamme huomata kuinka monta auttavaa kättä on nostamassa meitä takaisin ylös.

  1. Outi Jäntti

    Kirjoitat viisaita sanoja tyttäreni. Olen niin ylpeä sinusta.

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  2. PeeJii

    Hienosti kirjoitettu ja kovaa asiaa. Tuo sosiaalisessa mediassa paan aukominen loukkaavalla tavalla on uusi normi, vaan kovin monella ei ole kanttia tulla asioista keskustelemaan henkilokohtaisesti, ihan napit vastakkain. Valitettavasti olemme luoneet hirvion.

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  3. Nole

    Mahtava kirjoitus 🙂 Luin blogiasi ja olin surullinen, kun huomasin että olit lopettanut sen :/ On inhottavaa että ihmiset ovat niin kyynisiä. Nykypäivän välineet ovat lisänneet ja tehneet siitä helpompaa, anonyyminä nimimerkin takana on helppo huudella. Mutta kuinka monella niistäkin kommentoijista olisi ollut pokkaa tulla sanomaan asiat suoraan. Ihmiset on ilmeisesti niin turhautuneita itseensä ett purkaa sen toisiinsa. Mut ollaan me parempia ihmisiä 🙂

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  4. Veera

    Todella hienoa että olet tajunnut sanojen satuttavan, olisitpa vain tajunnut sen itsekkin aikoinasi kun niitä muille viljelit..

    Ilmoita asiattomasta kommentista

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.