”Kyllähän minä olin lintuharrastaja lapsena, mutta en ikinä ajatellut, että luonnosta voisi tulla ammatti.

Kasvoin maaseudulla Laukaassa hyvin vähävaraisessa perheessä. Luonto oli ympärillä koko ajan, polkuja ja mittaamattoman laajat metsät, joissa rymytä.

Olin pesärosvo: kun kaupunkilaispojat menivät kiikarit kaulassa ohi, niin minä etsin lintujen pesiä ja keräsin niistä munakokoelman.

Toki siinä syntyi rakkaus luontoon, mutta ei sellainen ylitsevuotava ”vihreä” rakkaus. Ennen vanhaan luontoa pidettiin myös pelottavana, ja olihan se sitä välillä, kun harhaili liian kauas kotoa liian myöhään.

Pääsin Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntatieteitä ja valtio-oppia, mutta halusin ulkomaille opiskelemaan. Minulla ei ollut varaa lähteä esimerkiksi Englantiin, joten etsin maita, joissa olisi mahdollista hakea stipendiä kohdemaasta. Sellaisia maita olivat lähinnä Itä-Euroopan maat.

Jos siihen aikaan olisi hankkinut kommunistisesta maasta yhteiskuntatieteellisen alan paperit, niin eihän niillä täällä olisi päässyt mihinkään töihin. Luonnontieteet ovat kuitenkin suhteellisen puolueeton asia. Niinpä minä päädyin Halleen Itä-Saksaan opiskelemaan ekologista eläin- ja kasvitiedettä.

Pääsin livahtamaan Jussi Viitalan mukana karkuun hyönteisiltä, ja sille tielle jäin.

Valmistuttuani tulin takaisin Suomeen ja pääsin Kelan tukemana tekemään tutkimusavustajan hommia Jyväskylän yliopistolle.

Minulle annettiin hyönteisiä määritettäväksi, ja niitä oli aivan pirusti: minun piti määrittää muun muassa 30 000 kaskasta. Se oli iso ja tylsä urakka.

Onneksi viereisessä työhuoneessa istui assistentti Jussi Viitala, joka oli mukana, kun Konneveden tutkimusasemaa rakennettiin vuonna 1982. Viitala perusti sinne Suomen ensimmäisen myyrätarhan, jossa hän tutki Lapista tuomiaan harmaakuvemyyriä.

Pääsin livahtamaan Jussin mukana karkuun hyönteisiltä, ja sille tielle jäin. Sain mahdollisuuden jatkaa tutkimusapulaisena, ja siitä siirryin pikkuhiljaa myyrähommiin.

 

Mietin monta vuotta, että joskus eläkkeelle jäämisen jälkeen kirjoittaisin myyristä kirjan. Halusin pistää tietotaitoni jossain muodossa kirjoihin ja kansiin. Sitten aloin miettiä, että minkä hiivatin takia sitä pitäisi eläkkeelle odottaa.

Pidän kirjoittamisesta. Olen kirjoittanut lapsilleni satuja vuosituhannen vaihteessa, kun he olivat siinä iässä, että heille luettiin paljon. Kirjoitin joulusatuja, joissa lapseni seikkailivat.

Myyräkirjankin oli tarkoitus olla vähän sellainen sekoitus lastenkirjaa ja tietokirjaa. Minulla oli voimakas visio, että se kertoisi yhdestä sankarimyyrästä, ja sen myyrän koko elinkierto puristettaisiin yhteen vuoteen.

Eihän sitä sellaisenaan hyväksytty. Kustannustoimitus kohteli kirjaa ankarasti, mutta jäi siihen myös sitä omaa tyyliä. Tiede-lehti kuvaili kirjaa sanalla ”viehko”.

Omat lapseni ovat sen ikäisiä, että he hakevat opiskelupaikkoja. Yritän kannustaa heitä siihen, että ei tarvitse olla vahvaa käsitystä siitä, mitä haluaa tehdä isona, kunhan tekee jotakin. Itsekin olen hakenut opiskelemaan myös arkkitehdiksi.

Oma urani on ollut sattumien summa, mutta onhan tämä tietenkin ollut mukavaa hommaa, kun sitä on 35 vuotta jaksanut tehdä.”

Hannu Ylönen

  • Bio- ja ympäristötieteiden professori Jyväskylän yliopistossa. Konneveden tutkimuslaitoksen johtaja.
  • Opiskeli eläin- ja kasvitiedettä Itä-Saksan Hallessa.
  • Erikoistunut myyrien ja muiden jyrsijöiden tutkimiseen. Ylösen kirja Myyrän salainen elämä julkaistiin maaliskuussa.
  • Perheeseen kuuluu viisi lasta ja vaimo.
  • Harrastaa vapaa-ajallaan veneilyä. ”Välillä joku ihmettelee, että miten meidän perhe voi viettää aikaa niin ahtaasti samassa veneessä.”