Seison mustattujen lasien edessä miettien, millainen ravintola on sisältä. Ulkopuolelta katsottuna ainoa yksityiskohta on neonväreissä vilkkuva kyltti, jossa on ravintolan nimi korkokengällä koristeltuna. Vaikutelma on salaperäinen, ehkä hiukan uteliaisuutta herättävä. Astun sisälle baariin, ja yllätyn.

En tiedä mitä odotin, mutta en odottanut joulukoristeita strippibaarissa. Sisään astuessani huomaan ensimmäisenä samanlaisen hopeisen kimalteleva koristenauhan, jollainen on ollut mummolani joulukuusessa 80-luvun alusta lähtien.

Vaikutelmaa korostavat ledivaloissa vilkkuvat joulupallot, jotka roikkuvat nauhojen ympärillä. Samanlaisia joulukoristeita on joka puolella baarin keskipistettä dominoivan yksinäisen tanssitangon ja korokkeen ympärillä. Kaiken kruunaa joulukuusi nurkassa.

Astelen tiskille, tilaan kaljan ja maksan kohtuullisen lauantai-illan sisäänpääsymaksun, kahdeksan euroa.

Jos itse tanssialue onkin kuin Jouluyö, juhlayö, baaritiski sentään muistuttaa normaalia suomalaista korttelibaaria, mitä nyt sen takaseinä on koristeltu vähäpukeisten naisten kuvilla. Vastapäätä baaritiskiä on myös jouluvaloilla koristeltu moottoripyörä.

 

Vapahtajamme syntymäjuhla on kaikkialla, mutta baarin oletettuja keskipisteitä, strippareita, ei näy missään. Tanssitanko seisoo tyhjänä keskellä lattiaa, kukaan ei ole tanssimassa sitä vasten taustalla soivan hard rockin tahtiin.

Kävelen baarin takaosaan seurueeni luokse, joka osoittaa tanssijat minulle: he istuvat kaikki sohvalla tanssikorokkeen vieressä.

Tanssijat ovat pukeutuneet kaikki eri lailla, mutta kuitenkin jotenkin eroottisesti. Sukkanauhaliivejä, korsetteja, verkkoalusasuja ja stringejä löytyy mitä erilaisimpina yhdistelmänä.

Viikon esiintyjinä viihdyttävät Facebookin mukaan Kristina, Sharon, Katya, Claudia ja Nina. Heistä kukaan ei kuulu puhuvan suomea. Keskustelua käydään englanniksi asiakkaiden kanssa, ja harashoo- ja da-kommenteista päätellen myös osin venäjäksi tanssijoiden kesken.

Kello vierii eteenpäin, mutta kukaan ei nouse tanssimaan. Esiintyjien viereen istahtaa kolme parikymppistä miestä, jotka juttelevat naureskellen englanniksi naisten kanssa.

Lyhdyn asiakaskunta lauantai-iltana näyttäisikin olevan nuorta: silmämääräisesti arvioituna lähes kaikki asiakkaat ovat alle kolmikymppisiä.

Paikalla on vain muutama vanhempi henkilö, joista kaksi arviolta viisissäkymmenissä olevaa ihmistä suutelevat ja kähmivät villisti toisiaan hämyisessä nurkassa. Ennen tanssiesityksiä Lyhty vaikuttaa tuikitavalliselta baarilta.

Punainen Lyhty on kuulunut Jyväskylän katukuvaan vuodesta 1993 lähtien. Kuva: Jaana Kangas

Lopulta raskas musiikki vaihtuu rauhallisempaan teknoon, ja tummahiuksinen strippari nousee lavalle. Teknon poljennon tahtiin hän pyörii tankoa ympäri, välillä kyykistyen ja keikistellen lavan vieressä istuville asiakkaille, keskittynyt ilme kasvoillaan.

Ensin hän riisuu leopardikuvioisen hameensa, joka on rehellisyyden nimissä enemmänkin vyö, sitten verkkopaitansa ja lopulta mustat pitsirintaliivinsä kappaleen saavuttaessa huipennuksensa. Tanssija jää vielä hetkeksi lavalle, katsellen yleisöön, ja vilahtaa sitten alas lavalta keräilemään vähiä vaatteitaan.

Esityksen jälkeen seuraa tippikierros. Tanssija kiertää hiukan stringejään paukutellen baaria, asiakkaiden olkapäätä kevyesti kosketellen ja flirttaillen, pyytäen sijoituksia.

Eräs miesporukka tarjoaa tanssijalle lasillisen viiniä. Tanssija ja tarjoaja kävelevät tiskille hakemaan juomat, jonka jälkeen tanssija jää jutustelemaan kyseisen miesporukan kanssa.

Tanssitanko jää jälleen tyhjäksi keskelle lattiaa. Rammsteinin Du Hast alkaa soimaan, sen jälkeen soi saman yhtyeen Ich Will.

Tanssijat kiertelevät asiakkaiden luona pyydellen rahaa ja juomia. Täällä ei ainakaan päde katsoa saa muttei koskea -säännöstö. Tanssijat halailevat asiakkaita, asiakkaat pitelevät käsiään tanssijoiden vyötäröillä. Tämän edun saavuttaa kuitenkin ilmeisesti vain tarjoamalla drinkin tai sujauttamalla setelin alusvaatteiden kätköihin.

Vaikuttaakin siltä, että tanssijoiden tarkoituksena ei ole oikeastaan tanssia. Heidän tarkoituksenaan on enemmänkin flirttailla asiakkaille ja saada heidät pysymään baarissa mahdollisimman myöhään ja ostamaan mahdollisimman paljon juotavaa.

Muiden tanssijoiden kerätessä kahdenkympin seteleitä olemattomien stringiensä kätköihin hän kysyy seurueeltamme hiukan tuskaisesti, olisiko meillä edes pieniä kolikoita antaa.

Tanssiesityksiä tulee noin 20 minuutin välein ja ne ovat tasoltaan vaihtelevia. Moni tanssija on varsin hyvä tankotanssissa ja saa mukaan myös eroottista värettä ja sensuellia kiusaa yleisölle.

Yksi tanssijoista taas ei tunnu kuuluvan seuraan ollenkaan, sillä tanssimisen sijaan hän vain tepastelee varovaisen hitaasti korkeilla koroillaan tangon ympäri, varsin väkinäisesti riisuen ja piinaavaan kiusaantunut ilme kasvoillaan.

Muiden tanssijoiden kerätessä kahdenkympin seteleitä olemattomien stringiensä kätköihin hän kysyy seurueeltamme hiukan tuskaisesti, olisiko meillä edes pieniä kolikoita antaa.

Tanssijan epätoivo herättää ensimmäistä ja viimeistä kertaa illan aikana minussa tunteita. Ikävä kyllä se tunne ei ole kiihottuminen vaan sääli.

Kukaan ei halua tälle alalle kuin pakon edessä.

Tanssiminen ei selvästikään ole esiintyjille mikään varsinainen kultakaivos, eikä vuonna 1993 Jyväskylään avattu Punainen Lyhtykään sen omistajille.

Fonectan tietojen mukaan ravintola teki viime vuonna voittoa 4000 euroa 267 000 euron liikevaihdostaan. Henkilöstöksi on merkattu kaksi ihmistä, joista hallituksen jäsen ja firman ilmeinen pyörittäjä Erkki Toppinen kieltäytyy täysin haastattelusta.

“En ole viitentoista vuoteen antanut haastatteluja, kato kun ei kiinnosta”, Toppinen kommentoi ja hyvästelee puhelimessa.

Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Toppinen on antanut haastattelun vuonna 2012 Imatralainen-lehdelle, kun hän aloitti Punaiset lyhdyt -erotiikkaravintolan yrittäjänä Lappeenrannassa.

Jutusta selviää, että Toppinen päätyi erotiikka-alalle puolivahingossa 24 vuotta sitten.

“ Minulla oli silloin autokorjaamo ja Punaiseen lyhtyyn Jyväskylään haettiin portsareita. Olin töissä muutaman kuukauden. Sitten omistaja kysyi, kiinnostaisiko minua ottaa puolet yrityksestä”, Toppinen kertoo Imatralaiselle.

Imatralaisen haastattelussa Toppinen kertoo tanssijoistaan, että he ovat kaikki ulkomailta, yleensä Baltian maista tai Venäjältä. Toppisen mielestä heidät ajaa strippaamaan köyhyys, eikä kukaan tee tätä huvikseen.

“Kukaan ei halua tälle alalle kuin pakon edessä”, Toppinen toteaa Imatralaiselle.

Tanssijat tulevat Imatralaisen jutun mukaan pääasiassa ohjelmatoimistojen kautta. Joillakin tanssijoilla on myös oma yritys.

Baarin sisustukseen kuuluu vähäpukeisia patsaita ja näin joulun alla joulukoristeita. Kuva: Tuukka Tervonen

Baarin pyörittäjä ei ole ainoa salamyhkäinen henkilö, sillä sen enempää henkilökunta kuin tanssijatkaan eivät ole halukkaita antamaan haastattelua. Vastaus on erittäin tiukka ja nopea no, ei kiitos.

Ainoa, joka koko baarissa suostuu kommentoimaan mitään, on eräs anonyymi asiakas, joka on saapunut puolisonsa kanssa paikalle.

“Tultiin kun minä halusin, oon joskus aiemminkin käynyt, mutta silloin olin niin kännissä että en muista mitään koko reissusta. Onhan tää pieni paikka, mutta ihan ookoo mukava”, hän suostuu lausumaan, ennen kuin palaa keskustelemaan kumppaninsa kanssa.

Baarin sukupuolijakauma asiakaskunnassa on kallellaan miesten puolelle, mutta naisiakin on paikalla katselemassa tanssijoita. Lavalla taas ainoa nähtävä mieskomeus on baarimikko, joka käy esitysten välissä tarkistamassa valoja.

Imatralaisen haastattelussa Toppinen kertoo, että viikolla suurin osa kävijöistä on miehiä, mutta viikonloppuna sukupuolijakauma tasaantuu.

”Naiset tykkäävät olla täällä asiakkaina, sillä täällä saa istua rauhassa ja jutella. Miehet eivät ole ahdistelemassa, sillä he katsovat tanssiesityksiä”, hän kommentoi lehdelle.

Kotia pyöräillessäni luulen selvittäneeni Punaisen Lyhdyn mustattujen lasien todellisen salaisuuden.

Illan edetessä väki ravintolassa lisääntyy, ja tanssijatkin ottavat uusia keinoja tippien keruussa käyttöön.

Eräs esiintyjistä jättää pukematta esityksen jälkeen ja kiertää asiakaskunnan lävitse rinnat paljaana, kevyesti kosketellen ja peukaloaan ja paria sormeaan yhteen hieroen rahanpyynnin merkiksi. Manööveri palkitaan varsin isolla setelitukulla.

Ravintola asettuu selvästi tuttuun rutiiniin: Kolme-neljä tanssia tunnissa, rahankeruukierros, flirttailu. Välillä myös privaattiesityksiä tarjotaan, mutten näe kenenkään sellaista ottavan vastaan. 50 eurolla saa 10-15 minuutin yksityisesityksen.

Kun mainitsin äidilleni tekeväni juttua strippibaarista, hän huokaisi ja totesi:

“Miksi sinäkin aina teet juttuja noista pimeyden voimista?”

Kommentti tuntuu todella absurdilta täällä joulutähden alla. Kaikki on Punaisessa Lyhdyssä jotenkin todella tavallista, jos hiukan kalliimpaa kaljaa ja vähäpukeisia naisia ei oteta huomioon, eivätkä hekään itse asiassa ole mitenkään erikoisia.

Tanssijat eivät ole langanlaihoja, mutta eivät ylipainoisiakaan. Kenelläkään ei ole selvästi erottuvia silikonirintoja tai muita kauneusleikkauksen jälkiä.

Jutustelu asiakkaidenkaan kanssa ei eroa mitenkään normaalista flirtistä tavallisessa yökerhossa, jos ei oteta lukuun alla olevaa tiedostettua pohjavirettä siitä, että toinen tekee sen vain maksusta.

Kotia pyöräillessäni luulen selvittäneeni Punaisen Lyhdyn mustattujen lasien todellisen salaisuuden: Niiden tarkoitus ei ole salata syntejä, vaan estää ihmisiä näkemästä, kuinka tavallinen baari lopulta on kyseessä.