Olen sekä henkilökohtaisessa elämässäni että julkista keskustelua seuratessani törmännyt usein taiteilijoiden epäpoliittisuuden linjauksiin, oli kyseessä minkä tahansa taidemuodon parissa toimivat artistit. Näitä linjauksia julistavat toki kaikenlaiset toimijat, mutta jotakin erityisen silmiinpistävää on itselleni siinä, kun kyseessä on taide.

Epäpoliittisen julistuksen kaava on usein lyhyydestäänkiin johtuen samanlainen. On ehkä sanottu pikaistuksissa Teemu Selänteen tavoin jotakin sen verran väkevää, että on saatu aikaiseksi julkinen kohu ja tästä syntyneen hädän aiheuttamana alettu julistaa omaa epäpoliittisuutta.

Ongelma on siinä, että kun jotakin on möläytetty, on samalla vilautettu omaa arvomaailmaa.

Räikeänä esimerkkinä tällaisesta mainittakoon norjalaisen metallimusiikin moniottelijan, rumpali Jan Axel Blombergin (taiteilijanimeltään Hellhammer) räväkät lausunnot. Blomberg kajautteli aikanaan lukuisia rasistisia kommentteja liittyen black metal -skenen valkoisuuteen, mutta pelasteli itseään myöhemmin toivoen, ettei musiikkia ja politiikkaa sotkettaisi toisiinsa.

On toki ymmärrettävää ja inhimillistä, että poliittisen paineen ja jopa painostuksen alla halutaan irtisanoutua omista sanomisista julistautumalla epäpoliittiseksi. Ongelma on kuitenkin siinä, että kun jotakin painokasta on möläytetty, on samalla vilautettu omaa arvomaailmaa.

Erityisen ristiriitaiselta ja väärältä epäpoliittisuuden julistus tuntuu silloin, kun aikaisemmat kommentit ovat liittyneet suoraan taiteeseen, Blombergin tapauksessa siis musiikkiin.

En itsekään kehota ketään väkisin tekemään erityisen aatteellista tai kantaaottavaa taidetta.

Agit Prop on tietoisesti poliittisempaa kuin J. Karjalainen. Kuitenkin, kun politiikan termin käsittää laajasti, molemmat ovat poliittisia toimijoita, koska myös jokainen yksittäinen ostopäätös on poliittinen päätös, jolla on hyvät ja huonot vaikutuksensa.

Suomessa taiteilijat tuntuvat suorastaan pelkäävän leimautumista poliittisiksi. En itsekään todellakaan kehota ketään väkisin tekemään erityisen aatteellista tai kantaaottavaa taidetta. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että irtisanoutumalla poliittisuudestaan taiteilija antaa helposti ymmärtää elävänsä riippumattomasti omalla planeetallaan, josta käsin mitkään teot eivät vaikuta muiden elämään.

Kun Juice Leskinen paukutteli aikanaan henkseleitään sillä, ettei ole koskaan äänestänyt, hän ei ehkä ymmärtänyt, että myös äänestämättä jättämisellä on seurauksensa.

Tämä aihe on toki ikivanha, mutta ajankohtainen. Kun politiikassa myllertää globaalisti, on hyvä muistaa, että hälyttävän siisti status quo -viihde voi olla oikeastaan melkoisen poliittista taidetta.