Ei hakutuloksia.

Teksti Katariina Henttonen Kuvitus Sofia Kyllönen

Taiteen avulla voi käsitellä vaikeita, jopa ahdistavia asioita – Mutta pitäisikö sisällöstä varoittaa etukäteen?

Sisältövaroitukset eivät ole populaarikulttuurin kentällä tuntematon asia. Erilaisesta lainsäädännöstä ja muutoksista huolimatta varoitukset eivät ole kuitenkaan levinneet kovin laajalle taiteessa.

ljyvärimaalaus on kolmiosainen.

Vasemmalla Väinämöinen ja Aino kohtaavat metsässä. Oikealla Aino hukuttautuu ennemmin kuin suostuu Väinämöisen kosintaan.

Keskimmäisessä Aino pakenee. Akseli Gallen-Kallela triptyykkiteos Aino-taru valmistui vuonna 1891.

Tuija Saresma näki teoksen ensimmäistä kertaa lapsena.

”Se vaivasi minua kovasti.”

Maalaus sijaitsee Ateneumin taidemuseossa, kunniapaikalla.

”Se on upea, mutta todella häiritsevä tämän hetken maailmasta käsin katsottuna.”

Onko se ongelmallista?

 

KAUTTA HISTORIANSA taiteella on ollut monia tehtäviä. Sen avulla voi käsitellä yhteiskunnan epäkohtia kuten rasismia ja epätasa-arvoa.

Taide voi tuoda vastaanottajalle lohtua, iloa ja oivalluksia.

Lisäksi taide voi ravistella, haastaa – ja jopa järkyttää.

Erityisesti viimeisten vuosien aikana niin Suomessa kuin muualla maailmalla on käyty keskustelua turvallisemman tilan periaatteista. Niiden tarkoitus on luoda yhdenvertainen, kunnioittava ilmapiiri kaikille.

Koska taide ei tapahdu umpiossa, on keskustelu ulottunut myös taiteen kentälle. On esimerkiksi pohdittu, pitäisikö joidenkin mielestä loukkaavien tai väkivaltaisten taideteosten esittäminen kieltää tai päivittää nykyaikaan sopiviksi.

Lisäksi on keskusteltu siitä, pitäisikö taiteessa ottaa käyttöön sisältövaroitus.

Sisältövaroituksella (engl. content warning) tarkoitetaan etukäteen annettua ilmoitusta sisällöstä, joka voi aiheuttaa vastaanottajalle epämiellyttäviä tuntemuksia tai ahdistusta. Sen tarkoitus on tarjota mahdollisuus välttää sisällön katsomista, lukemista tai kokemista.

Nykyään termiin voi törmätä etenkin sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi Instagramissa moni sisällönjakaja varoittaa kuvien tai tarinoiden alussa, jos he katsovat aiheeseen liittyvän väkivaltaa, rasismia tai misogyniaa.

Alun perin käsite on kuitenkin lähtöisin yliopistomaailmasta ja tarpeesta luoda opetustilanteesta turvallinen. Ajatuksena on, että haavoittuvia ryhmiä suojellaan.

”Opetuksessa on voinut olla tilanteita, joissa opettaja on näyttänyt esimerkiksi keskitysleirikuvauksia opiskelijoille kertomatta etukäteen”, sanoo Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin yliopistolehtori ja dosentti Tuija Saresma.

”Tämä on tullut opiskelijoille suurena järkytyksenä.”

 

 

SISÄLTÖVAROITUKSET EIVÄT ole populaarikulttuurin kentällä tuntematon asia.

Esimerkiksi elokuvissa, televisiosarjoissa ja peleissä haitallisesta sisällöstä ovat varoittaneet jo vuosikymmenten ajan erilaiset ikärajat ja symbolit. Viime vuosina suoratoistopalvelut kuten Netflix ovat ottaneet käyttöönsä myös esimerkiksi seksuaalisesta väkivallasta ja päihteiden käytöstä kertovat varoitukset.

Sisältövaroituksia on myös musiikin alalla.

Vuonna 1985 yhdysvaltalainen levy-yhtiöiden ja ääniteollisuuden etua ajava RIAA-järjestö otti käyttöönsä Parental Advisory -merkin, jonka tarkoitus on varoittaa musiikin lapsille sopimattomasta sisällöstä.

Erilaisesta lainsäädännöstä ja muutoksista huolimatta varoitukset eivät ole kuitenkaan levinneet kovin laajalle taiteessa. Esimerkiksi Suomessa kirjallisuudessa, kuvataiteessa, näytelmissä tai musiikissa sisällöstä ei aktiivisesti varoiteta siitäkään huolimatta, että taide voi olla myös vihapuheen ja syrjinnän väline.

Tuija Saresman mukaan ilmiö näkyy kenties selkeimmin musiikissa. Laulujen sanoissa tai yhtyeiden aatteissa voi ilmetä selvää väkivallan lietsontaa.

”Esimerkiksi white power -ajatus kappaleissa on vihapuhetta, eikä sitä ole vaikea havaita. Rasismi on tarkoituksellista ja räikeää.”

Samaa mieltä on musiikkitieteen apulaisprofessori ja dosentti Henna-Riikka Peltola Jyväskylän yliopistolta. Hänen mielestään ihmisten on helppo ummistaa silmänsä syrjinnältä musiikissa ja ”diggailla siitä piittaamatta sanomasta”.

”Minusta se on ongelmallista. Monet eivät kuule tai kuuntele laulujen sanoja ollenkaan. Kun melodia ja harmonia tulevat päälle, sanat lakkaavat merkitsemästä.”

Mutta vaikka taide voi järkyttää, Peltolan mielestä kysymys sisältövaroituksista on monimutkainen. Hänen mielestään taiteessa pitää voida tutkia myös vaikeita asioita. Silmien sulkeminen ei poista niiden olemassaoloa.

”Taiteen tehtävä on ravistella, jopa järkyttää. Jos kaikesta ollaan, että ’tämä saattaa shokeerata ja tuntua pahalta’, mitä pointtia taiteella enää on?”

Toisaalta vastaanottajalle olisi tervetullutta antaa tietoa ongelmallisesta sisällöstä.

”En näe, että olisi keneltäkään pois, jos informoidaan etukäteen kirjan, näytelmän tai taideteoksen voivan järkyttää herkimpiä. Kyseessä on ilmoitus, jotta sisältöön voi varautua ja tehdä päätöksen, haluaako siihen osallistua.”

 

”En näe, että olisi keneltäkään pois, jos informoidaan etukäteen kirjan, näytelmän tai taideteoksen voivan järkyttää herkimpiä.”

 

SISÄLTÖVAROITUS SOTKETAAN usein virheellisesti sensuuriin, sanoo taidehistorian tutkijatohtori Lauri Ockenström.

”Ne on tärkeää erottaa toisistaan.”

Siinä missä sisältövaroitus on nimensä mukaisesta ennakkovaroitus sisällöstä, sensuurilla tarkoitetaan jonkin tekstin, kuvan tai teoksen julkaisematta jättämistä esimerkiksi viranomaisten tai muun valvovan tahon päätöksellä.

”Samaan aikaan voi olla hyvin perusteltuja sisältövaroituksia, mutta ei sensuuria.”

”Joissain yhteyksissä myös puhutaan sisältökuvauksista, jotka voisivat olla sisältövaroitusta neutraalimpi termi. Silloin ei tule holhoavaa käsitystä siitä, että ’älkää menkö katsomaan tätä’.”

Ockenströmin mielestä liiallinen holhoaminen vie taiteen merkitykseltä pohjaa, mutta toisaalta ketään ei saisi pakottaa.

”Taiteessa ei pitäisi olla mitään pyhää lehmää. Kaikkia inhimillisen kulttuurin ja luonnon ilmiöitä tulee voida käsitellä niin tutkimuksessa ja opetuksessa kuin taiteessa mutta sellaisin reunaehdoin, että jos joku ei halua osallistua, hänellä on siihen oikeus.”

 

 

MERKITTÄVÄ SEIKKA sisältövaroituskeskustelussa on myös anakronismi eli taiteen sijoittaminen väärään aikakauteen.

Esimerkiksi kuvataiteen historiassa on aiheita ja kuvastoa, jotka voivat näyttäytyä eri aikoina sopimattomilta.

Antiikin eroottinen taide homoseksuaalisina suhteineen ja zoofilioineen olisi ollut viktoriaanisen ajan Englannissa kauhistus.

Keskiajan pyhimyslegendoissa puolestaan kuvattiin raakaa väkivaltaa kuten seksuaalista sadismia, rintojen pois leikkaamista, elävältä keittämistä sekä alistamista.

Vaikka nykyajan näkökulmasta osa aiemmin tehdystä taiteesta näyttäytyy ongelmallisena, on sillä ollut Ockenströmin mukaan omana aikanaan tärkeä yhteiskunnallinen funktio. Taide on opettanut ja valistanut.

”Raaka taide oli didaktista taidetta. Väkivaltakuvaston tarkoitus oli samaistuttaa ihminen Kristuksen tai pyhimyksen kärsimyksiin tai tulemaan hurskaammaksi, noudattamaan kirkon oppeja ja pelkäämään synnin tuomia rangaistuksia.”

Toisin sanoen teoksen kulttuurihistoriallisen kontekstin ja taustan tunteminen on tulkinnassa tärkeää.

 

KUN AKSELI Gallen-Kallelan Aino-taru valmistui 1800-luvun lopulla, harva tuskin kiinnitti huomiota Väinämöisen seksualisoivaan katseeseen.

”Ainon tarina on karmiva”, Tuija Saresma sanoo.

”Johonkin maailmanaikaan oli tapana, että nuoret tytöt naitettiin vanhoille ukoille ja se on ollut pedofiilistä.”

Kyse on kuitenkin kontekstoinnista.

”Aihe saa olla mielestämme ällöttävä, mutta sitä täytyy voida käsitellä taiteessa.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.