Ei hakutuloksia.

Teksti  Paavo Kässi

Taide ja tabu

Kuvitus: Arimo Kerkelä

Taide puhuu siitä, mistä monet haluavat vaieta. Miten se tekee sen?

”Luuletko voivasi vaikuttaa johonkin? Taiteesi ei ole taidetta, vaan rikollisuutta, eikä sillä ole mitään merkitystä. Ainakaan minuun sinun naurettava ja sairas taiteesi ei kykene tekemään mitään vaikutusta! Toivottavasti joku tappaa sinut pian, samalla tavalla kuin tapoit viattoman kissan! Ehkä minä.”

Tällaisen nimettömän kirjeen Teemu Mäki sai vuonna 2001, lähes vuosikymmen taiteilijan kauhistusta herättäneen Sex and Death –teoksen julkaisun jälkeen. Kissantappovideollaan Mäki nousi Hannu Salaman rinnalle tabuja sohaisseena taiteilijana. Vuonna 1964 Salama tuomittiin jumalanpilkasta kolmeksi kuukaudeksi ehdonalaiseen kirjastaan Juhannustanssit, mutta presidentti Urho Kekkonen armahti kirjailijan ennen tuomion täytäntöönpanoa. Viisi vuotta myöhemmin kuvataiteilija Harro Koskinen tuomittiin sakkoihin samoin perustein. Tällä kertaa armahdusta ei herunut.

Syynä oli Koskisen galleriassa esillä ollut Sikamessias-niminen työ, jossa Jeesuksen sijaan ristille oli nostettu roikkumaan sika. Täysin huomiotta oli jäänyt se, kuinka Koskinen oli muutama vuosi aiemmin julkaissut samasta aiheesta piirrustuksen underground-lehti Aamuruskon kannessa.

 

Kristian Smedsin Kansallisteatteriin vuonna 2007 ohjaama tulkinta Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta sai paheksuntaa pääministeriä myöten, kun keskustan Matti Vanhanen tuomitsi näytelmän sitä itse näkemättä. Närää aiheutti näytelmän loppukohtaus, jossa seinälle heijastettiin kuvia sattumanvaraisista julkisuuden hahmoista, – alkaen Ransu-koirasta silloiseen Tasavallan presidenttiin Tarja Haloseen sekä Vanhaseen itseensä – jotka saivat lopulta kuulan kalloonsa.

”Vaikka en ole esitystä nähnyt, sallittakoon minun sanoa, etten ylipäätään pidä hyvänä, että tunnistettuja ihmisiä ammutaan tällä tavalla”, kommentoi Vanhanen tuntojaan näytelmästä. Smeds tuli käsitelleeksi teoksellaan jotain, mikä tuntui Vanhasen mielestä jo lähtökohtaisesti niin väärältä ja inhottavalta, ettei sitä kohtaan tuntemaa inhoa tarvitse edes avata. Aihe oli enemmän kuin arka. Se oli tabu.

Toisaalta monet Tuntemattoman sotilaan loppuunmyydyissä teatteriesityksissä käyneistä eivät sen kummemmin kauhistuneet näkemästään. Milloin ja miten taiteessa käsitelty tabu sitten oikein herättää vastustusta?

 

Heidi Kosonen tutkii tabuja väitöskirjassaan. Kuva: Matti Parkkinen
Heidi Kosonen tutkii tabuja väitöskirjassaan. Kuva: Matti Parkkinen

Jälkimodernia tabua visuaalisessa kulttuurissa tutkivan Heidi Kososen mukaan länsimaissa tabu tarkoittaa usein asiaa, josta pitää vaieta. Nykyään on nähtävissä, että monista tabuaiheista voidaan puhua, mutta kunnioittavan etäisyyden päästä.

”Moderni taide on ottanut asiakseen olla transgressiivinen eli rajoja murtava, kun aiemmin pyrittiin lähinnä kuvaamaan todellisuutta. Modernin kulttuurin kapina menneisyyttä vastaan etenkin taiteessa liittyi siihen, että alettiin rikkoa tabuja”, Jyväskylän yliopiston Taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitokselle väitöskirjaa tekevä Kosonen kertoo.

Moderni taide instituutiona alkoi kehittyä 1700-luvulla, kun porvarillisen yhteiskunnan kehityksen myötä taiteesta alkoi tulla muutakin kuin hovien ja kirkon yksinomaisuutta. 1800-luvulla edellisvuosisadan kipinää iskeneet kysymykset tasa-arvosta ja demokratiasta syttyivät taidekeskustelussa ilmiliekkeihin. Valistusfilosofian jälkimainingeissa taide alettiin liittää poliittisen muutoksen mahdollisuuteen. Ajatus taiteilijasta ideologian aisankannattajana sai rinnalleen esteettisen liikkeen, joka puolusti taidetta taiteen vuoksi. Estetisteille taidetta tuli tarkastella ainoastaan esteettisten kysymysten ehdoilla, liittämättä taidetta osaksi mitään välineellistä tarkoitusta.

Modernismi ei kuitenkaan tuonut täydellistä, taiteellista vapautta, vaan uusia sääntöjä.

”Toisaalta ajateltiin että taide saisi ilmaista mitä vain, mutta sitten kun vääränlainen sisältö kohtaa väärän muodon, niin sitten ei toimikaan,” Kosonen sanoo.

 

Seksuaalisuuden ja kuoleman kaltaisissa perinteisissä tabuaihioissa ei Kososen mukaan sinänsä ole mitään yleispätevästi kiellettyä. Ratkaisevaa on usein esteettinen ja poliittinen tapa, jolla aihe teoksessa ja tietyn diskurssin sisällä esitetään.

”Taideteoksen tabuus piilee enemmän siinä, miten aihetta ei voi esittää. Rumana koettu aihe on saatettu esittää liian esteettisenä, kuten Robert Mapplethorpen homoeroottisissa teoksissa”, Kosonen sanoo ja jatkaa: ”Myös päinvastainen roskaestetiikka koetaan ongelmalliseksi. Ulla Karttusen lapsipornoa käsittelevä Neitsythuorakirkko-teos oli niin kaunistelematon, että se rikkoi näitä esteettisiä konventioita.”

Karttusen mediakriittiseksi tarkoittaman teoksen vastaanotto oli poikkeuksellinen. Vain vuorokauden esillä ehtinyt olla teos koostui taiteilijan internetistä tulostamista kuvista, jotka hän oli löytänyt laittamalla teen porn –hakusanat Googleen. Karttunen halusi kritisoida teoksella lapsipornoa sekä sen käyttöä valtavirtaviiheen muotona, mutta tuli lopulta itse tuomituksi lapsipornon hallussapidosta, kun yksi avajaispäivän näyttelyvieras teki teoksesta rikosilmoituksen.

Yhteistä Karttusen, Koskisen, Smedsin ja Mäen tapauksilla on se, että niissä yleisiä tuomioita on annettu näkemättä itse teosta. Yritys tukahduttaa hankala asia Vanhasen tapaan kieltämällä se hätäisesti ei kuitenkaan ratkaise mitään. Ajan myötä tabukin maallistuu.

”Tabu syntyy aina suhteessa vallitsevaan ideologiaan ja siihen, mikä on kulloinkin pyhää. Hyväksytyn ja kielletyn rajat ovat jatkuvasti liikkeessä. Tabuaiheista ja -estetiikoistakin tulee usein taidetta kanonisoitumisen myötä”, Kosonen toteaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.