Ei hakutuloksia.

Taiteiden kampus

Pero Luostarisen veistos Yliopistonportit toimii myös maamerkkinä. Kuvat: Unto Luoto
Pero Luostarisen veistos Yliopistonportit toimii myös maamerkkinä. Kuvat: Unto Luoto

Miltä Jyväskylän yliopisto näyttää taiteilijan silmin? Kiersimme kampuksia läänintaiteilija Kirsi Pitkäsen matkassa.

 

Jyväskylän yliopisto on täynnä taidetta, vaikkei sitä itse aina huomaakaan.

Tämä käy nopeasti selväksi, kun aloitamme kampuskierrostamme yliopiston kirjastolta. Pysähdymme aulassa Minä olen väri, sinä olet sana -seinämaalauksen kohdalle. Olen ravannut yliopistolla jo neljä vuotta, mutta vasta tänään kunnolla huomaan teoksen.

Oletko huomannut tämän teoksen?
Oletko huomannut tämän teoksen?

Keski-Suomen visuaalisten taiteiden läänintaiteilijan Kirsi Pitkäsen mukaan julkinen taide voi kiinnittää huomiota tai sulautua ympäristöönsä.

”Mielestäni molemmille on paikkansa. Varsinkin paikkakunnalla asuva ihminen helposti sokeutuu. Kun on tietyt tutut reitit, niin ympäristöä ei välttämättä tule havainnoineeksi.”

Jatkamme kirjaston toiseen kerrokseen. Kolme vuotta Jyväskylässä asuneelle Pitkäselle yliopistoalue on enimmäkseen tuntematonta seutua. Taideasiantuntijana hän kiinnittää huomiota ympäristön yleisilmeeseen.

Pitkäsen ensivaikutelma yliopiston kirjastosta on myönteinen.

”Täällä on tällainen raikas keltainen väri, jota on käytetty tiloissa ja rakentamisessa. Tämä on hyvin avara ja valoisa”, Pitkänen arvioi.

Lisäkehuja Pitkänen antaa kirjaston tekstiilivalinnoille, jotka vaikuttavat hieman rohkeammilta ratkaisuilta julkisessa tilassa. Kehitettävää kuitenkin löytyy.

”Toivoisin, että jossain vaiheessa uskallettaisiin käyttää jotain muutakin kuin tuota lastulevyhyllyä”, Pitkänen kommentoi kirjahyllyjä.

 

Läänintaiteilija Kirsi Pitkänen.
Läänintaiteilija Kirsi Pitkänen.

Läänintaiteilija Pitkänen korostaa, ettei julkista taidetta tarvitse aina nostaa omalle jalustalleen. Taide voi

olla myös osa muuta tilaa.

”Parhaimmillaan taide toimii niin, että taiteilija on yksi suunnittelutiimin jäsen. Silloin kokonaisuudesta ei välttämättä osaa sanoa, että mistä taideteos alkaa ja mihin se loppuu, kun se on osana rakenteita.”

Pitkänen on itse mukana Jyväskylän Kankaan alueen suunnittelussa, jossa hän vastaa tällä hetkellä alueen taidehankintojen koordinoinnista sekä taiteen yleissuunnitelman tekemisestä. ”Tulevaisuuden älykkääksi kaupunginosaksi” kaavailtu Kangas on myös taiteen näkökulmasta ainutlaatuinen hanke. Kankaan kehityksessä noudatetaan viime vuosina yleistynyttä prosenttiperiaatetta, eli prosentti rakentamisen kustannuksista käytetään taidehankintoihin.

Kankaalla puhutaan prosenttikulttuurista, joka pitää sisällään myös tapahtumatoiminnan. Väliaikaiset teokset sekä yhteisötaide ovat myös merkittävässä roolissa.

”Täällä Jyväskylässä tämä on ensimmäinen kerta, kun prosenttiperiaate on käytössä. Sitä on yritetty ajaa tosi pitkään, joten siinä mielessä olen hirveän iloinen siitä, että se on toteutunut.”

Suomessa tehtiin jo vuonna 1939 lakialoite prosenttiperiaatteesta, mutta sitä on käytetty melko vaihdellen ympäri Suomea. Vasta viime vuosina siitä on alettu puhua enemmänkin.

Periaate ei ole ollut käytössä Jyväskylän yliopistossakaan. Varsin suuri osa yliopiston taidekokoelmasta on saatu lahjoituksina esimerkiksi valtiolta, yrityksiltä tai taiteilijoilta itseltään. Yliopistolla on kuitenkin hallussaan merkittävän suuri taidekokoelma.

 

Kirjastolta siirrymme Seminaarinmäen A-rakennukselle. Sisäänkäynnin vieressä on yksi suurikokoinen taulu, mutta syvemmällä alakerrassa näkymä on karu. Ilmoitustaulut on tyhjennetty ja kaapitkin revitty seiniltä. Kolkossa tilassa ei ole juuri mitään koristeita.

Tuntuuko siltä, että tämä tila kaipaisi jotakin?

”Kyllähän tämä jotain kaipaa, oli se sitten taidetta tai jotain sisustamista. Nyt katse kiinnittyy näihin tuoleihin”, Pitkänen kommentoi.

”Tai reikiin seinissä”, kuvaajamme Unto Luoto lisää.

Riitta Uusitalon maalaus  näkyy ikkunoista ohikulkijoille.
Riitta Uusitalon maalaus
näkyy ikkunoista ohikulkijoille.

Jatkamme kiertelyä Seminaarinmäellä. Päärakennus on edelleen remontissa, samoin ylioppilastalo Ilokivi ja muutama muu rakennus. Kampus on jo useamman vuoden ajan tuntunut yhdeltä suurelta rakennustyömaalta.

Osa rakennusaidoista on peitetty yliopiston historiaa kuvaavilla kankailla, mutta muita koristeita ei ole. Pitäisikö Pitkäsen mielestä rakennustyömaille miettiä väliaikaista taidetta?

”Kyllä. Sitä tulee Kankaalle ja sitä käytetään kyllä muualla Suomessa. Rakennusaidat on kuitenkin tosi ankea elementti, joten jos niitä voi taiteen keinoin jotenkin elävöittää, niin se tuskin ketään häiritsee.”

Sisältä Opinkiven rappukäytävästä löytyy Riitta Uusitalon kookkaita maalauksia, jotka näkyvät ikkunoista hyvin uloskin. Uusitalon maalaamien Mattilanniemen ankkataulujen tavoin myös nämä maalaukset ovat taiteilijan itse yliopistolle lahjoittamia.

”Monesti kuulee puhetta siitä, että ei sitä taidetta tarvita. Väittäisin että jos täältä yhtäkkiä poistettaisiin kaikki taide, niin tämä olisi aika paljon ankeampi paikka asua ja elää ja olla”, Pitkänen pohtii taulujen äärellä.

 

Poistumme Opinkiveltä ja vaihdamme kampusta Mattilanniemeen. Mattilanniemen tiilirakennusten takaa löytyy Jaakko Valon viisiosainen veistos Weimar-Chicago. Valkoinen veistossarja on tullut itselleni parhaiten tutuksi yhteiskuntatieteilijöiden Vappuvilskeen pallonheittorastilta, jonka maalitaulutölkit tönöttivät veistosten päällä.

Kirsi Pitkäselle Valo on tutumpi Jyväskylän ydinkeskustan suurista seinämaalauksista. Abstrakteja sommitelmia löytyy useammankin kerrostalon kyljestä.

Viisiosainen veistos Weimar-Chicago on saatu kuvanveistäjä Jaakko Valon ja HB-Betoniteollisuus Oy:n lahjoituksena.
Viisiosainen veistos Weimar-Chicago on saatu kuvanveistäjä Jaakko Valon ja HB-Betoniteollisuus Oy:n lahjoituksena.

Kaivan laukustani esiin Jyväskylän yliopiston taidekokokoelmasta kertovan Hyöky ja horisontti -kirjan. Opus kertoo, että Uusitalon tavoin Valokin on lahjoittanut teoksensa yliopistolle. Onko tällainen lahjoittaminen yleistä?

”Varmaan sitä jonkun verran tapahtuu. Toivoisin että taiteilija saisi palkkansa työstä, koska pitäähän sitä myöskin elää”, Kirsi Pitkänen pohtii.

Toisaalta Pitkänen sanoo ymmärtävänsä, että kookkaiden töiden lahjoittaminen on taiteilijalle usein parempi vaihtoehto kuin töiden tuhoaminen tai kallis varastointi.

Onko sitten vaarana, että julkiset yhteisöt tottuvat lahjoituksiin, jolloin kokonaan uusia teoksia halutaan tilata vähemmän?

”Se on juuri se vaara mikä siinä on. Monesti vedotaan siihen, että taiteilija saa näkyvyyttä, mutta sillä näkyvyydellä ei elä”, Pitkänen sanoo.

”Jos muurari muuraa piipun joka näkyy koko kaupungin ylle, ei hänelle perustella sitä sillä, että ’sä teit tämän ilmaiseksi koska saat näkyvyyttä tällä’. On jännä, että taiteilijan ammatissa tällainen näkyvyydellä ratsastaminen on ihan yleistä.”

 

Sulavesi Agoran aulassa.
Sulavesi Agoran aulassa.

Kampuskierroksen lopuksi käymme vielä Agoralla. Valtavan marmoriaulan seinää koristaa kuvanveistäjä Kari Huhtamon teräksinen taideteos Sulavesi.

Miten työ istuu Pitkäsen mielestä aulan kokonaisuuteen?

”Todella hyvin, sekä tilallisesti että väriensä puolesta. Aaltoilevan pinnan heijastukset luovat vielä lisää elävyyttä.”

Vuosituhannen vaihteessa valmistunut Agora on yksi yliopiston uudemmista rakennuksista. Huomaako uusien ja vanhojen rakennusten välillä jotakin eroa julkisen taiteen käytössä?

”Sen verran voi huomata, että varsinkin joskus 1970-luvulla on ostettu paljon valmiita maalauksia, joita on sijoitettu tilaan. Nyt ehkä uskalletaan hankkia enemmän tilallisia teoksia, ajatellaan että taide on osa tilasuunnittelua.”

 

Agoran jälkeen palaamme yliopiston kirjastolle, josta matkamme alkoi. Jo nopea kierros opetti katsomaan kampuksen taidetta uusin silmin. Yliopistolla on paljon upeaa taidetta, jonka ääreen pitkäänkin kampuksia kiertäneen opiskelijan kannattaa joskus pysähtyä.

 

Lue lisää:

Kasvot ankan takana (12.2.2015)

  1. Tiina Hokkanen-Oja

    Mutta mikä onkaan sen Ylistönrinteellä Rantaraitin varrella olevan suuren veistoksen nimi?

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  2. Arimo Kerkelä

    Se on nimeltään Hyöky! Kimmo Schroderuksen veistos nousi paikoilleen vuonna 2009. Jäi vain jutussa mainitsematta, vaikka olisi kyllä ollut maininnan arvoinen.

    Ilmoita asiattomasta kommentista

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.