Kampukselta löytyy vätyksiä, kotiviinin keittäjiä ja viuhahtajia, mutta kuka on kukin? Eri oppiaineiden edustajat paljastavat omat salaisuutensa.

Kemian opiskelijat voi jakaa kolmeen kastiin. Suurimman näistä muodostavat lääkikseen hakijat, mutta oman joukkonsa muodostavat myös haropartaiset ja homssuiset kemian rakastajat.
”Kemistin arkkityyppi on ammoniakinkatkuinen, labratakissa ympäriinsä pyörivä hyypiö.”
On myös kemian opettajaksi opiskeleva suoriutuja, joka yleensä saa kaiken tehtyä ajoissa.
Kemistit osaavat pitää hauskaa. Kotiviini on vahva traditio.
”Kotiviiniporukoita on jokaisella vuosikurssilla ainakin pari. Porukat tekevät useita kotiviinisatseja vuodessa ja pikahiivan käyttö on ehdoton ei. Jääräpäisimmät viinintekijät vetävät viiniä saunajuomanakin”, kemisti paljastaa.
Toinen lähde kertoo, että viinistä on joskus mennyt muistikin.
Muistin menettämisestä kemian opiskelijoilla on kokemusta ilman kotiviiniäkin. Pikkujouluissa valitaan vuoden nais- ja miespuolinen Niilo. Tittelin saavat useimmiten henkilöt, jotka ovat kunnostautuneet bileissä.
”Toissa vuonna kisa oli tiukka, sillä eräs henkilö sammui pikkujouluissa jo puoli seitsemältä. Itse tapahtuma alkoi kuudelta.”
Ei ole yllätys sekään, jos kemian opiskelijoita ei päästetä kuuluisalle luonnontieteilijöiden jouluristeilylle liian humalatilan vuoksi.
Jos kemistien meno on villiä reaalimaailmassa, se on sitä myös internetissä. Lähde paljastaa, että irc-kanavalla vaikuttavat etenkin vanhemman sukupolven opiskelijat.
”Moni on kanavalle eksynyt ja jäänyt sinne. Sitäkin useampi on lähtenyt kanavalta juttujen ylittäessä huonon huumorin rajan.”

Liikuntalaiset tunnistaa värikkäistä treenikamppeista etuilemassa Ilokiven jonossa. Jos liikkalainen laittautuu, kanssaopiskelijat eivät välttämättä tunnista toveriaan. Liikunnan opiskelija syö kuin hevonen ja noudattaa lautasmallia. Pingispöydän ääressä viihtyvät liikuntalaiset ovat hyvää pataa keskenään ja myös suhteet opettajiin ovat kunnossa. Liikunnan miehet ovat haluttua tavaraa ainakin opettajaksi opiskelevien keskuudessa. Lopulta sisäsiittoisuus vie kuitenkin voiton ja liikkalaiset pariutuvat keskenään.
Jos liikuntalainen elääkin muuten terveellistä elämää ja lautasmallia, bileissä meno on villiä. Väitetään, että liikunnan miesten takissa ei pääse edes yökerhoon sisälle.
”Tapahtumissa ja muissa yhteisissä tilaisuuksissa tanssitaan hurjasti, eikä alastomuutta hätkähdetä”, liikkalainen kertoo.
Jossain vaiheessa iltaa miehet päätyvät naisten saunaan. Viuhahdukset eivät ole harvinaisia, koska joku lähtee aina saunasta karkuteille ilman rihman kiertämää.
Arkisin liikunnan rakennuksen käytävillä miehet pyörittelevät avainketjuja sisäpelivarusteissa. Naisilla on pitkälti sama vaatetus. Vaikka ulkopuolisen nenään liikunnan käytävät haiskahtavat hieltä, opiskelijat huolehtivat peseytymisestä.
”Hygieniasta tulee pitää hyvää huolta, koska liikunnalla on jo vuosisatoja liikkunut tappava tippuri.”
Tiedekunnassa on useita pääaineita, joilla kaikilla on omat identiteetit. Liikuntapedagogit ovat tyhmiä, liikunnan yhteiskuntatieteilijät ovat laitoksen aivot. Terveystieteiden opiskelijoita sanotaan pissiksiksi ja liikuntabiologeja nörteiksi.

Kampuksen mystisimmät hahmot lienevät taidehistorian opiskelijat. He aloittavat yliopiston ja seuraavan kerran heidät havaitaan vasta graduseminaarissa. Näiden kahden ajankohdan väliin jäävänä aikana taidehissalaiset pukeutuvat maanläheisen tyylikkäästi ja ilmaisevat luovuuttaan lisäämällä asuunsa jännittäviä yksityiskohtia.
”Joskus muutama taidehistorioitsija löytää toisensa ja hengaa vain toistensa kanssa näkymättömissä”, taidehistorian opiskelija kertoo.
Poikkitieteellisyys ei ole taidehistorioitsijan juttu. Jos poikkitieteellistä tilannetta ei voi millään välttää, taidehistorian opiskelija viettää aikaa taidekasvatuksen tai kirjallisuuden opiskelijoiden parissa.
”Kirjallisuuskin tuntuu ihan uudelta jutulta.”
Toisin kuin luullaan, taidehistorian opiskelija ei tunne taidetta. Kun heiltä kysyy maalauksen tehneen taiteilijan nimeä, he näyttävät huvittuneen järkyttyneiltä ja vakuuttelevat tietämättömyyttään. Taidehistorian opiskelijat viettävät vapaa-aikaa Vakiopaineessa, mutta he ovat koko kuppilassa ainoa ryhmittymä, joka ei puhu taiteesta.
Toinen aihe, josta ei puhuta, on työllistyminen.
”Kenelläkään ei ole töitä.”
Opintojen alussa kerrotaan, että taidehistorioitsijat työllistyvät ”erilaisiin kulttuuriorganisaatioihin ja erilaisiin tehtäviin”. Lähde kertoo, että kukaan ei tiedä näiden organisaatioiden olemassaolosta. Ulkopuolisten ensireaktio taidehistorian opiskelijaan on ”mitä sinusta sitten tulee”. Vastausta taidehistorioitsija ei tietenkään osaa antaa.

”Mitä eroa on psykologian ja sosiologian opiskelijalla? Psykologian opiskelijalla on ongelmia itsensä kanssa, sosiologian opiskelijalla muiden kanssa”, psykan opiskelija kuvailee.
Hän ei tarkoita sitä, että kaikilla olisi mielenterveysongelmia, mutta jostain se kiinnostus mielenterveyteen kumpuaa.
Psykologit valikoituvat tiukkojen soveltuvuuskokeiden läpi, joten psykan opiskelijoista on vaikea löytää kusipäitä.
”Joskus harvoin tulee miettineeksi, onkohan seula ollut turhan löysällä.”
Vaikka psykan opiskelijat eivät myönnä analysoivansa toisiaan, he käyvät silti syviä keskusteluja tärkeistä aiheista. Keskustelujen vastapainoksi psykologian opiskelijoilla on avoin mieli ja pehmeät arvot.
Koska koulutuksesta työllistytään hyvin erityyppisiin tehtäviin, on vaikeaa löytää yhtä tyyppiesimerkkiä psykologian opiskelijasta. Esimerkiksi työ- ja organisaatiopsykologian opiskelijat ovat hyvinkin lähellä kauppatieteilijöitä. Joukosta löytyy myös humanistihaihattelijoita, jotka hakiessaan haaveilivat työurasta ihan vain ihmisten kanssa jutellen. Teoreettiset opinnot ja pakollinen tilastotieteily paljastavat karun todellisuuden nopeasti.
Vaikka psykologia on osa yhteiskuntatieteellistä tiedekuntaa, opiskelijat eivät tunne olevansa yhteiskuntatieteilijöitä. Koska psykologian opiskelijoita on niin paljon, he järjestävät itse omat tapahtumansa.
”Kai psykan laitos on yhteiskuntatieteelliselle tiedekunnalle vähän sama kuin Ahvenanmaa Suomelle.”

”Sieltä ali, mistä aita on matalin.”
Sosiologi tietää maailman pahuudesta enemmän kuin päättäjät, mutta ei jaksa vaivautua päätöksentekoon hengailua enempää.
”Sosiologi on melko selkärangaton vätys, joka kyllä seuraa tunnollisesti kasvisruokavaliota ja ostaa secondhandia,” sosiologilähde paljastaa.
Usein keskiluokkaisesta perheestä tulevat sosiologit ovat hillittyä porukkaa, jotka viihtyvät kaltaistensa seurassa.
”Sosiologian opiskelija on perinteisesti vihervasemmistolainen tyyppi, joka ei kuitenkaan puoluepoliittisesti keuli yhtä paljoa kuin yhteiskuntapolitiikan tai valtio-opin lukijat.”
Joukosta löytyy myös kokoomuslaisia, jotka pitävät huolen ainejärjestötoiminnasta.
Sosiologit potevat usein kauhua omien opintojen soveltuvuudesta työelämään. Siitä huolimatta opinnot edistyvät vähän niin ja näin, mutta kaljaa kitataan tasaisen tappavaan tahtiin.
”Perinteistä arvomaailmaa kunnioitetaan hyvin vähän ja alkoholismin kanssa flirttaillaan viikottain. Liikuntaa harrastetaan laiskasti, koska ihmisarvo ei katso penkkitulosta.”
Vaikka sosiologit kärsivät ainaisesta rahapulasta, on heillä varaa MacBookeihin ja hipsteröintiin. Miessosiologi sonnustautuu kirpparilta hankittuun villakangastakkiin, flanellipaitaan ja maanläheisiin housuihin. Hiukset ovat jo aikaa sitten kasvaneet ulos mallistaan, mutta pesemättömän tukan rasva pitää pehkon kurissa. Naispuolisen sosiologin vaatekerta vaihtelee. Vihervassari kulkee villapaidassa, farkuissa ja maihareissa. Kokoomuslainen naissosiologi taas suosii enemmän hameita ja mekkoja.

Tietojärjestelmätietielijä on nimensä veroinen – kynä ja paperi eivät kulje mukana sitten millään. Dumpparille ei mene jakeluun, että esimerkiksi kielikursseilla tehtävät tehdään perinteisillä työvälineillä. Kuten arvata saattaa, läppäri ja tabletti kuuluvat tietojärjestelmätieteilijän vakiovarusteisiin.
”Tenttipäivät aiheuttavat ainejärjestön toimistolla laajoja kynänmetsästystoimia”, eräs tietojärjestelmätieteilijä kuvailee.
Tyylin puolesta tietojärjestelmätieteilijät voi jakaa pariin eri ryhmään. On wannabe-kauppatieteilijät ja nörtimmät järjestelmäkehityksen tyypit. Dumpin naiset halusivat aikanaan kauppikseen, mutta hakivat sitten kauppatieteiden maisteri -nimikkeen perässä tietojärjestelmätieteitä lukemaan.
Iltaisin tietojärjestelmätieteilijän bongaa suurella todennäköisyyllä bileissä. Usemmiten viininpunahaalarien valinta on Escape.
”Dumppari bilettää paljon.”
Sen tarkempaa selitystä runsaaseen juhlimiseen ei löydy, mutta juhlien lisäksi dumpparit järjestävät sitsejä tiuhaan tahtiin. Voisi jopa sanoa, että tietojärjestelmätieteilijät ovat sitsihullua kansaa, sillä tänä syksynä he ovat ehtineet sitsailla jo neljä kertaa. Itsekin samassa sitsipöydässä istuneena on pakko mainita, että dumpparien laulut ja muut sitsiperinteet ovat sangen elinvoimaisia.
Kun dumppari ei biletä eikä sitsaa, hänet löytää ainejärjestön toimistotilasta katsomasta kissavideoita aamukymmenestä iltakuuteen aina maanantaista lauantaihin saakka. Tietojärjestelmätieteilijän nörtähtävän nimityksen takana sykkii kuitenkin lämmin ja vastaanottavainen sydän.
”Dumpparit ovat yllättävän avoimia ja helposti lähestyttäviä.”