Ei hakutuloksia.

Teksti  Laura Piiroinen

Isänmaan puolustaja

Kuva: Unto Luoto
Kuva: Unto Luoto

Opetusneuvos Kaarlo Mirkkola on pitänyt Suomen puolta koko elämänsä ajan.

Synnyin Karjalan Käkisalmessa 1925. Olin juuri päässyt oppikouluun Käkisalmen yhteislyseoon oppimaan hyville tavoille, kun talvisota syttyi. Evakkoon oli kuitenkin lähdettävä. Koska isä oli jo tuossa vaiheessa rintamalla, minä, äiti ja sisko varustauduimme matkaan. Koti jäi sinne Karjalaan, mikä oli tietysti kova isku. Emme kuitenkaan jääneet kiinni siihen, mitä menetimme: karjalainen luonne lienee auttanut eteenpäin.

Evakkopaikaksemme sattui Ylistaro. Istuttuamme kolme vuorokautta junassa ja härkävaunuissa saavuimme vihdoin perille ja pääsimme asumaan miellyttävän maanviljelijäperheen luokse. Sodan päätyttyä isäni pääsi meidän muiden luo Ylistaroon selvittyään taisteluista onneksi vain pienin vammoin. Päätimme yhdessä muuttaa Jyväskylään järven äärelle. Jatkoin opintojani lyseossa siitä, mihin Käkisalmessa jäin. Menneisyydestä muistuttivat Karjalasta tulleet evakkojunat, jotka toivat mukanaan sinne nopean lähdön tähden jääneitä huonekaluja. Oli suuri onni, jos joku onnistui löytämään omalla nimellään merkityn tavaran!

Jouduin sitten myöhemmin itsekin rintamalle, kun kutsu kävi jatkosodan myötä. Koulut ja muut opintohommat loppuivat siihen. Minut määrättiin alokkaaksi Viipurin ilmatorjuntajoukkoihin. Sodan ajalta mielestäni muistamisen arvoista on se, että meillä suomalaisilla oli yhteinen, kirkas tavoite säilyttää Suomi maailmankartalla ja tämän tavoitteen eteen ponnisteltiin kaikin voimin. Tulevaisuuden usko oli luja niin minulla, kuin monilla muillakin: periksi ei annettu.

Rauha tuli sitten aikanaan, ja Käkisalmi jäi luovutetulle alueelle. Minua alkoi hirvittää: mitä nyt teen? Olin aina unelmoinut metsänhoitajan ammatista. Minulla ei kuitenkaan ollut sydäntä lähteä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, pois vanhempieni luota. Jyväskylässä, omassa kotikaupungissa, oli mahdollisuus opiskella opettajaksi.

Valmistuin Kasvatusopillisesta korkeakoulusta kahdessa vuodessa. Olin ylioppilaskunnan hallituksessa ja mukana riennoissa. Vapaa-ajan toiminta oli hyvin vilkasta, tansseja ja sellaisia järjestettiin, oltiin iloisia! Sieltä löytyi sitten myös vaimo minulle. Ehdimme olla naimisissa 62 vuotta. Olimme onnellisia yhdessä: elämä oli kuin elokuvissa.

Olin koko urani Jyväskylän kunnan palveluksessa opettajana ja koulun johtajana. Työtoverit olivat ihania: sen porukan kanssa työskenteleminen oli yhtä juhlaa vain. Pääsin työni kautta ja muutenkin seuraamaan Jyväskylän kehitystä vuosikymmenien ajan. Kunta on muuttunut hyvin paljon positiiviseen suuntaan. Vauhti tuntuu olevan hyvä, järki on säilynyt.

Tänä päivänä tarvitsemme samaa yhteenkuuluvaisuutta, jota oli sodan aikana. Maailmassa on nyt sellainen jännitys päällä, että meidän täytyy jättää pikkuseikat pois ja ajatella suuria linjoja, jotka hyödyttävät koko kansaa ja antavat nuorille mahdollisuuden elää onnellisena tässä hienossa maassa. Kun olen itse joutunut aikanaan jättämään kotini, taistellut sekä ollut osaltani jälleenrakentamassa Suomea, niin kyllä minulla on kanttia sanoa, että tämä on hyvä maa!

KAARLO ”KAARLE” MIKKOLA

  • Taisteli ilmatorjuntajoukoissa jatkosodan aikana.
  • Opiskeli Kasvatusopillisessa korkeakoulussa (nykyisessä Jyväskylän yliopistossa) vuosina 1946-1948.
  • Toimi Keljon koulun johtajana vuosina 1953-1985.
  • Palkittu muun muassa sotaveteraanien kultaisella ansioristillä ja opetusneuvoksen arvonimellä.
  • Toiminut lukuisissa eri luottamustehtävissä Jyväskylän alueella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *