Ei hakutuloksia.

Teksti  Juha Stenholm, kuvat Anni Kilpeläinen

Bob Dylan, Patti Smith ja Porin Jazz

Järjestyksessään jo 49. Porin Jazzit järjestettiin perinteisesti heinäkuun puolivälissä. Jazzien strategia on jo pitkään ollut hankkia paikalle suuria maailmantähtiä populaarimusiikin puolelta, joita ns. ”tavallinen kansa” saapuu katsomaan. Tällä keinoin Jazz turvaa taloutensa, ja pystyy samalla hankkimaan paikalle myös niitä oikeita jazzartistejakin.

Pikniktunnelmissa

Itse olin Jazzien ensikertalainen, ja hiukan varautuneesti liikkeellä. Olin aina ajatellut Jazzeja enemmän tai vähemmän ylemmän keskiluokan viininlipittelyjuhlana, jossa musiikkia tärkeämpää oli syödä rapuja huvipurrella nautiskellen sopivan fiinistä atmosfääristä. Viikonlopun aikana havaitsin ettei asia aivan näinkään ole, ja olen mielissäni siitä, että Jazz pystyi osoittamaan ennakkoluuloni vääriksi.

Toki paikalla oli monenmoista pikkuporvaria ahtautuneena vip -karsinoihinsa, mutta ihailtavan paljon yleisön seassa näkyi myös aivan tavallista tallaajaa nuorista vanhuksiin. Pikniktunnelma oli varsin leppoisa, vaikka uusi alkoholilaki olikin takuulla tappanut jonkin verran festivaalin takavuosien tunnelmasta turvatarkastuksineen ja rajoituksineen. Järjestysmiehet olivat kuitenkin pääosin ystävällisiä ja avuliaita, ja osasivat pahoitella jos jokin ei toiminut toivotulla tavalla. Tällaista käyttäytymistä toivoisi näkevän useamminkin rockfestivaaleilla, jossa järkkärit harmittavan usein kokevat jokaisen yleisön edustajan mahdollisena uhkana joka tulisi pelotella kunnolliseksi.

Tämän vuoden Jazzeille oli saatu suurimmaksi vetonaulaksi itse Bob Dylan. Mies jonka vaikutusta popmusiikkiin ei voi vähätellä. Itselläni odotukset keikkaan eivät olleet aivan taivaissa asti, mutta jälleen kerran sain yllättyä iloisesti. Lavalla Dylan näytti yllättävän pirteältä ja hyväntuuliselta, vaikka yleisö ei häneltä juuri huomiota saanutkaan. Dylan tuli, esitti nipun laulujaan levyversioista poikkeavina sovituksina ja poistui. Näin yksinkertaista se voi olla rockin grand old manille, joka tekee mitä tahtoo, ei mitä häneltä odotetaan.

Dylaninsa opiskelleet fanit tämän toki tiesivät, mutta satunnaisfaneille ja Dylanin ensimmäistä kertaa näkeville keikka saattoi olla jonkinasteinen pettymys. Sitä se tuntui olevan ainakin eräälle keski-ikäiselle akalle joka kahden punaviinipullon kumarassa koki asiakseen buuata keikan päätyttyä kun Dylan ei ollutkaan soittanut sitä yhtä biisiä minkä akka sattui ko. artistilta tuntemaan.

Itse kuitenkin nautin keikasta. Jonkin verran vanhoja hittejä ja aika paljon 2000 –luvun Dylania, mikä nykyään on oma suosikkiaikakauteni Dylanilta. Harmillisesti vain Dylan ei soittanut yhtään biisiä hänen tuoreimmalta levyltään, vuonna 2012 julkaistulta Tempestiltä. Ei silti voi valittaa, kun kyseessä taisi olla paras näkemäni Dylanin keikka.

Perjantaina en ollut Porissa paikalla, kun päälavalle nousivat jo edellisvuonna Ruisrockissa päteviksi toteamani Hurts sekä Pet Shop Boys. Tuolta päivältä olisin kuitenkin mielelläni nähnyt Suomessa lähinnä Broken Flowers –leffan soundtrackilta tutun Mulatu Astaken, joka paikallaolijoiden raporttien mukaan olikin ollut mitä mainioin.

Lauantaina palasin kuitenkin Poriin, juuri parahiksi näkemään Jamie Cullumin. Entinen teini-idoli on viime vuodet lentänyt hiukan tutkan alapuolella, mutta oli ilahduttavaa nähdä kuinka hän osaa edelleen taitavasti yhdistää jazzin popmusiikkiin. Cullumin keikka itsessään oli hyvä, mutta jotenkin se ei tuntunut missään vaiheessa lähtevän kunnon lentoon. Liekö syynä sitten ollut muusikoille aina hankala varhainen soittoaika.

Suomiareenan keskustelua

Lauantaina ehdin myös piipahtamaan Jazzien yhteydessä järjestetyn Suomiareenan keskustelutilaisuudessa. Aiheena tällä kertaa oli itseänikin läheisesti koskettava kysymys kuoleeko kirja, ja keskustelijoina Jenni ”presidentin puoliso” Haukio, Jörn ”Suomen seksikkäin mies” Donner sekä Sofi ”sofioksanen” Oksanen. Puolen tunnin mittainen tilaisuus oli juuri sopivan mittainen, eikä jazzyleisön takamukset ehtineet puutua, mutta aiheen käsittely jäi tuossa ajassa melko pintapuoliseksi. Onneksi keskustelua aiheesta jatketaan lokakuussa Turun kirjamessuilla.

 

Päivän  kohokohta koitti iltakahdeksalta. Juhlakansaa uhanneet sadepilvetkin väistyivät kun ikinuori Patti Smith nousi lavalle. Ensitahdeista lähtien oli selvää, ettei vanha rouva todellakaan ollut mikään vanhalla maineellaan ratsastava nostalgia-akti, vaan terävässä kunnossa oleva maailmanluokan artisti, joka pystyy edelleen soittamaan ja laulamaan lähes kaikki kymmeniä vuosia nuoremmat kilpasiskonsa ja –veljensä suohon.

Smithin intiimi bändi toimi loistavasti luoden hyvät kehykset biiseille, ja intiimiyden tunnetta lisäsi sekin seikka, että Smithin omat lapset olivat bändissä kitarassa ja koskettimissa. Aktivistina ja maailmanparantajanakin tunnettu Smith otti välispiikeissään kantaa tämän päivän asioihin, omisti biisejään Jerry Garcialle, Johnny Winterille, Ukrainan lentoturman ihmisille, sekä Because the Nightin tietysti edesmenneelle aviomiehelleen.

Patti Smith

Keikan rakennetta ei päässyt suuremmin häiritsemään edes aitojen yli lavalle rynnännyt nuori fani, jonka Smith pelasti järjestysmiesten kynsistä ja antoi tämän jäädä biisin ajaksi lavalle fiilistelemään ja jopa rämpyttämään Smithin kitaraa.

Smithin tuoreimmalta levyltä (Banga, 2012) kuultiin useampikin kappale vanhojen hittien ohessa, eikä tuoreempi tuotanto jäänyt tippaakaan vanhemman varjoon. Tämäkin oli yksi osoitus siitä, että Smith on pystynyt pitämään tekemisen tasonsa hämmästyttävän korkealla läpi uransa.

Keikan loppuun kuultiin vielä ne pakolliset Gloria ja Rock’n’Roll Nigger, ja kun Smith oli lopulta jättänyt Porin Jazzin päälavan taakseen, tunnelma yleisössä oli lähes euforinen. Niille jotka olivat aikaisemmin nähneet Smithin, varmaan tiesivät mitä odottaa, mutta ensikertalaisille tämä takuulla kolisi ja kovaa.

Tunnelmapala James Bluntin keikalta

Päälavan illan päättänyt James Blunt tuntui musiikkinsa kera täysin hajuttomalta, mauttomalta ja värittömältä, mutta on myönnettävä, että Patti Smithin jälkeen ei varmasti ollut helppo vetää. Siitä Bluntille on annettava pisteet, että hän kuitenkin pystyi showllaan repimään yleisön vielä kerran ylös piknikvilteiltään.

           Kaiken kaikkiaan Porin Jazzeista jäi allekirjoittaneelle erittäin positiivinen mielikuva. Tunnelma oli lämpimän leppoisa. Yleisö tuntui käyttäytyvän pääosin hyvin, ja vaikka tietyt asiat eivät toimineetkaan odotetulla tavalla, tuntui järjestävältä taholta huokuvan ymmärrys ja halu pyrkiä kehittämään festivaalia entistä parempaan suuntaan. Voin vain kuvitella millaista Jazzeilla ennen oli, mutta koska nykyään elämme 2010 –luvun pahoinvointivaltiossa tiukan holhouksen alaisena, on syytä odottaa ainoastaan entistä kovempia rajoituksia. Pori Jazz kuitenkin osoitti, että se pystyy nykyisine rajoituksineenkin järjestämään hyvin toimivan tapahtuman, jossa on tilaa niin maailmanluokan jazzille, kuin kevyemmälle pop- ja rockmusiikillekin.

  1. Matti Kolehmainen

    ”Voin vain kuvitella millaista Jazzeilla ennen oli, mutta koska nykyään elämme 2010 –luvun pahoinvointivaltiossa tiukan holhouksen alaisena, on syytä odottaa ainoastaan entistä kovempia rajoituksia.”

    Näin juuri. Mutta onneksi kansan mielipide on kääntymässä eurooppalaiseen suuntaan kohti EU-maiden normaalia alkoholipolitiikka, johon ei kuulu valtion monopoli.
    http://www.hs.fi/kotimaa/a1406609602566

    Toisaalta kyseinen Hyysäri kirjoitti 12.3.2014: ”Ei pidä luottaa siihen, että suomalaiset oppisivat juomaan kohtuudella.” Karmeaa.

    Ilmoita asiattomasta kommentista

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.