Ei hakutuloksia.

Teksti  Suvi-Tuulia Nykänen

Haaveammatti vai pakkorako?

Karoliina Ruuskanen, Annakaisa Varjus ja Taneli Tenhu kirjoittivat tauluun arvionsa opettajaksi päätymisestä.

Pääaine kiinnostaa useaa aineenopettajaopiskelijaa opettamista enemmän. Kasvatustieteiden tohtori on huolissaan siitä, ettei monella opiskelijalla ole realistista käsitystä koulumaailmasta.

Anna Veijola tutki väitöksessään opettajakoulutuksen suoravalinnan vaikutuksia.

Aineenopettajaksi opiskelevat hakeutuvat yliopistoon usein pääaineensa perässä. Opettajuus kiinnostaa jonkin verran, mutta omaa identiteettiä hahmotetaan enemmän oman oppiaineen kautta.

Näin väittää kasvatustieteiden tohtori Anna Veijola, joka tutki opettajakoulutuksen suoravalinnan vaikutusta opettajaopiskelijoihin. Suoravalinta tarkoittaa sitä, että opiskelijat valitaan aineenopettajakoulutukseen heti opintojen alkuvaiheessa. Esimerkiksi suomen kielessä opettajuus valitaan heti pääaineen kanssa yhdessä, historialla taas muutama viikko opintojen aloittamisen jälkeen.

Veijola tutki väitöksessään historian opiskelijoita, mutta uskoo, että ongelma on yleinen myös muiden aineenopettajaopiskelijoiden keskuudessa.

”Oma oppiaine on ollut se syy miksi on tultu yliopistoon, opettajuudesta taas halutaan vain ammatti. Että kun valmistun täältä, haluan että minulla on jokin ammatti, enkä ole vain työtön filosofian maisteri. Luokanopettajat hakeutuvat tänne sen takia että he haluavat opettajiksi, aineenopettajat taas siksi, että on haluttu lukea omaa ainetta”.

Liika omaan oppiaineeseen keskittyminen johtaa helposti siihen, että opiskelijoista tulee opettajia, jotka ovat enemmän kiinnostuneita omasta aineestaan kuin oppijoista.

”Minä itse toivoisin, että aineenopettaja ei opettaisi ainetta vaan ihmisiä”, Veijola toteaa.

 

Opettajankoulutuslaitoksella ilmiö ei varsinaisesti ole tuttu.

”Kyllä meille hakeutuvia kiinnostavat myös opeopinnot, opiskelijat haluavat jonkin ammatin”, toteaa OKL:n aineenopettajakoulutuksen osastosihteeri Ritva Hardén.

Opiskelijoiden piirissä näkyy molempia äärilaitoja: niitä, jotka tulevat opiskelemaan juuri aineenopettajaksi ja niitä, joille opettajakoulutus on keino saada pääaineesta elanto.

”On niitä kansankynttilöitä, jotka tulevat tänne sillä ajatuksella, että on ihanaa kun minusta tulee opettaja ja voin työskennellä lasten kanssa”, kertoo historiaa ensimmäistä vuotta opiskeleva Taneli Tenhu.

”Ja sitten niitä, jotka ajattelevat, että olisihan se hyvä jos olisi joku ammatti. Että ehkä se on tämä opettajuus sitten”, toteaa myös historiaa opiskeleva Karoliina Ruuskanen.

Opiskelijat eivät kuitenkaan näe varsinaisesti mitään ongelmaa siinä, että aineenopettajaksi opiskeltaisiin enemmän pääaine mielessä.

”Kunhan on innostunut jommasta kummasta”, toteaa psykologian opettajaksi opiskeleva Annakaisa Varjus.

”Ja jos opeopinnoissa pääsee sille tasolle, että ymmärtää mitä se hyvä opettajuus on, en usko että sillä on kauheasti väliä, vaikka pääaine olisikin se pääasia”, Ruuskanen miettii.

 

Suomalaisessa koulujärjestelmässä tehdään hyvin vähän yhteistyötä eri oppiaineiden kesken.

Osalle opiskelijoista oppiaineiden välisten raja-aitojen kaataminen ei ole mielekästä edes opiskeluvaiheessa.

Eri aineiden opettajaopiskelijat tekevät kasvatustieteiden suoravalinnan myötä esimerkiksi yhteisiä viestintäopintoja. Yhteisiä opintoja muiden opettajaopiskelijoiden kanssa on kuitenkin hyvin vähän.

”Saatetaan kysyä, että miksi minun täytyy tehdä terveystiedon opettajan kanssa yhteistyötä jollakin kurssilla, kun emme sitten koulussakaan tule sitä yhteistyötä tekemään”, kertoo historian opettajaopiskelijoita tutkinut Veijola.

Hän pelkääkin, että tuloksena on vain omasta oppiaineestaan kiinnostuneita opettajia, jotka eivät hahmota sitä, että koulussa tehdään yhteistyötä.

”Se on surullinen ajatus, sillä esimerkiksi juuri historian ja terveystiedon opettajilla voisi olla toisilleen hyvinkin paljon annettavaa. Ei se mene niin, että historioitsijat haluavat puhua vain yhteiskunnallisista asioista ja liikunnanopettajat taas potkupallojen määrästä”, hän toteaa.

Opiskelijat jakavat saman huolen.

”Jos tottuu olemaan vain sen oman aineen opiskelijoiden kanssa, niin eihän se vastaa yhtään sitä todellisuutta, kun kouluun sitten oikeasti mennään”, Ruuskanen sanoo.

 

Monilla opiskelijoilla onkin epärealistisia kuvia siitä, millaista opettajana työskentely koulussa on.

”Ei koululaisena voi nähdä, mitä opettajan työ oikeasti on. Oppilaat näkevät vain sen, mitä opettaja tunnilla tekee: siis opettaa omaa ainettaan. Opetusharjottelussakin oikeiden ja aitojen tilanteiden luominen on hankalaa. Miten opetat sen, miten tulee ottaa vastaan se, kun 16-vuotias tyttö toteaa, että taidanpa olla raskaana. On hirveän vaikeaa opettaa tällaisia tilanteita ennen kuin ne ihan oikeasti tulevat kohdalle”, Veijola selittää.

Opetusharjoittelut toteutetaan pääasiassa Normaalikoululla, jossa opiskelijat sekä seuraavat tunteja että pitävät niitä itse. Monet tutkijat ovat kritisoineet Norssin periaatetta ja ehdottaneet jopa sen hylkäämistä.

Veijola itse toivoisi enemmän ”kenttäharjoitusmalleja”, joissa opiskelijat lähtevät muutamaksi viikoksi Norssin ulkopuoliseen kouluun katsomaan, millaista opettaminen tavallisessa koulussa on.

Opiskelijat itse puolustavat Normaalikoulua.

”Minusta ainakin tuntuu, että Norssissa meitä valmistetaan opettajuuteen niin hyvin kuin vain voi. Lisäksi me historialla ainakin opetamme lukion lisäksi myös yläkoulussa, joten sitä vaihteluakin tulee”, Ruuskanen kertoo.

Lue myös: Miksi opettajaksi?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.