Sanna Astikainen ja Riikka Kannisto lähtivät näyttämään, mikä vaikeuttaa heidän liikkumistaan yliopistolla.
Tapaamme Sanna Astikaisen ja Riikka Kanniston yliopiston pääkirjaston aulassa. He ovat kulkeneet keskustan läpi loskaisia teitä pitkin keskenään, ilman avustajia. Molemmat tervehtivät meitä iloisesti. He ovat lupautuneet näyttämään meille, kuinka esteetöntä liikkuminen yliopistoalueella heidän näkökulmastaan on.
”Ota toki käsivarrestani kiinni. Et olekaan ennen tainnut opastaa sokeaa”, Kannisto nauraa.
Sekä suomen kieltä opiskeleva Astikainen että saksan kieltä opiskeleva Kannisto ovat saaneet yliopistolla liikkumiseen opastusta. Nyt useat heidän tuntemansa reitit ovat tukittuina rakennustöiden vuoksi.
Yrittäessään johdattaa meidät pääkirjastolta F-rakennukselle, Astikainen päätyy tutulla reitillään umpikujaan. Kun kerromme hänen juuri törmänneen aitaan, jossa lukee ”Tässä tehdään tulevaisuuden oppimisympäristöä”, hän hymähtää huvittuneena.
Lopulta kolmas reitti vie meidät F-rakennukselle.
Kampusalueella saamme osaksemme paljon katseita. Osa on ihmetteleviä, osa selvemmin sääliviä. Aistivatko näkövammaiset katseet?
”Minua saa kyllä tuijottaa. Enhän minä sitä näe, joten mikäs siinä, jos ihmisillä ei ole muuta tekemistä”, Kannisto kuittaa.
Astikaisen ja Kanniston kokemukset kanssaopiskelijoista ovat pääasiassa positiivisia. Opiskelijat tulevat yllättävän rohkeasti ja oma-aloitteisesti opastamaan heitä liikkumisessa.
Opiskelutilanteissa Astikainen ja Kannisto ovat huomanneet monen arastelevan työskentelyä näkövammaisen kanssa.
”Esimerkiksi ryhmätyötilanteissa pyrin itse luomaan rennon ilmapiirin. Varmasti ihmistä jännittää, jos hänen täytyy ensimmäistä kertaa toimia sokean kanssa”, Astikainen toteaa.
Seminaarinmäkeä kierreltyämme kuljemme vielä Mattilanniemeen ja päätämme kierroksemme Agoralle.
Istahdamme Piatoon juttelemaan esteettömyydestä.
Kulkemamme reitin varrella oli selviä esteitä, mutta Astikainen ja Kannisto muistuttavat, ettei esteettömyydessä ole kyse vain liikkumisesta. Ennen kaikkea kyse on asenteista ja ilmapiiristä.
”Auttamishalu ja ennakkoluuloton asenne helpottavat kaikessa”, toteaa Kannisto.
Molemmat kokevat yliopiston ottavan heidät kaiken kaikkiaan hyvin huomioon. Eniten heitä helpottavat oppimismateriaalit elektronisessa muodossa. Näkövammaiset käyttävät tietokonetta puhesyntetisaattorin ja pistenäytön avulla.
”Esimerkiksi Optima on taivaan siunaus. Kaikki on siellä, ja harva enää jakaa mitään monisteita”, Kannisto sanoo.
Tentit he saavat muistitikuilla paperiversioiden sijaan. Tämä on heidän mielestään yksi konkreettinen esimerkki esteettömyydestä. Tarvittaessa he saavat myös lisäaikaa tenttien tekemiseen.
Astikainen kertoo, että hänelle oli itsestäänselvää hakeutua opiskelemaan nimenomaan Jyväskylän yliopistoon.
”Tiesin, että Jyväskylässä on esimerkiksi näkövammaisten koulu, joten oletin myös yliopiston ottavan näkövammaisasiat jotenkin huomioon. Olin yhteydessä erääseen toiseen yliopistoon, missä
asiat eivät olleetkaan ihan näin.”
Niin Astikainen kuin Kannistokin ovat jo valmistuneet omilta aloiltaan humanististen tieteiden kandidaateiksi. Molempien opinnot jatkuvat vielä jonkin aikaa.
Astikaista kiinnostaisi opettajan ammatti, Kannistoa mahdollisesti käännöstyöt. Mitä he ajattelevat tulevaisuudestaan?
”Työn saaminen näkövammaisena tai minä tahansa vammaisena ei toki ole ihan sieltä helpoimmasta päästä, ellei sitten ole erityislahjakkuus jossakin. Tavantallaajanäkövammaiselle työnsaanti voi olla hankalaa. Toivon kuitenkin löytäväni jotakin”, Kannisto pohtii.
Astikaista ja Kannistoa kuvaavat kenties parhaiten sanat huumorintaju, hyväntuulisuus ja optimismi. Sokeus ei ole heille este. Se on osa heitä. Kahden yhdessä vietetyn tunnin jälkeen hyvästelemme toisemme kaikki hyvillä mielin.
”Näkyillään”, Astikainen naurahtaa.