Ei hakutuloksia.

Väliinputoaja löysi paikkansa

Eeva Rohaksen novellikokoelma Keltaiset tyypit julkaistiin syyskuussa 2010.
Eeva Rohaksen novellikokoelma Keltaiset tyypit julkaistiin syyskuussa 2010.
Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin tutkimuksen laitoksella väitöskirjaansa tekevän Eeva Rohaksen pitkäaikainen unelma toteutui, kun Otava julkaisi tämän novellikokoelmansa Keltaiset tyypit. Tärkeää roolia kirjoittajaksi kasvamisessa näytteli myös Jyväskylän ylioppilasteatteri.

”Olin kymmenen, kun me oltiin ensimmäisellä etelänmatkalla. Äitiä pelotti olla lentokoneessa. Mä en itse muista sitä, mutta olin kuulemma lohduttanut äitiä sanomalla, että älä pelkää, ei tää voi pudota, koska musta tulee kirjailija.
Kirjailijahaaveet ovat ehkä tabu: sitä ei sanota ääneen ennen kuin se tapahtuu. Ainakin musta tuntui, että olisi tyhjää puhua suurista unelmista. On parempi vaalia niitä ja pitää ne sisällään. Se kysely, että milloin se nyt tapahtuu, on väsyttävää, kun siihen ei voi kuitenkaan oikein vaikuttaa. Paitsi kirjoittamalla.

Ensimmäisen näytelmätekstin kirjoitin yläasteella. Sitä esitettiin muille oppilaille. Jälkikäteen miettien mä en tiedä, miten siihen oli rohkeutta. Mä olin jollain tapaa arka – tai ehkä muut ei olisi luonnehtineet mua araksi, mutta vähän sellainen jännittäjä olin kuitenkin. Sitä vain halusi haasteita ja oli tarve tehdä ’taidetta’.
Kallion lukio oli luonteva jatko. Mä olin siellä vähän sellainen väliinputoaja. En tiennyt, mihin ryhmään kuulun. Oli se mulle silti sikäli hyvä alku, että sain uppoutua kirjoittamiseen.

Jyväskylän ylioppilasteatteriin menin heti yliopistoon tultuani. JYT on ollut mulle samankaltaisten ihmisten kohtaamispaikka. Siellä ei ole tarvinnut jännittää sitä, millainen on. JYTissä oli aika paljon samanlaisia väliinputoajia kuin minä – ei laajassa yhteiskunnallisessa mielessä, vaan niitä, jotka eivät oikein tienneet, mihin ryhmään kuuluvat. Aika sekalainen sakki.
Jos en olisi ollut JYTissä, olisin ollut aika yksinäinen: melkein kaikki jyväskyläläiset opiskelijakaverit on sieltä. Mä oikeasti pidän tutkimuksen tekemisestä ja oon siten aika paljon kammioituneena omaan asuntooni. JYT tarjosi toisen ääripään, lavalla olemisen. Muuten opiskeluaika olisi ollut sellaista piilossa elämistä.

Mua kyllä viehättää tieteellinen ajattelu ja akateeminen vapaus, kaikki ne keskustelut, mitä siellä voi käydä. Mutta kyllä tutkimus on toisella sijalla, ehdottomasti.
Jos en saisi kirjoittaa, olisin varmaan mielisairaalassa! Mun maailma varmaan romahtaisi, jos vietäisiin pois jotain, joka on osa identiteettiä. Siinä alkaisi henkinen hyvinvointi haparoitua.
Kirjoittajana mä olen aika nopea ja intensiivinen. Novellikokoelman käsikirjoitus syntyi lyhyessä ajassa, viidessä kuukaudessa. Ne tarinat ja hahmot olivat muhineet päässä jo pitkään, eikä kaikkea tarvinnut luoda.
Ihmiset ja ihmisten välinen kommunikaatio on jotenkin niin tragikoomista. Monella on tieto siitä, mikä tekisi onnelliseksi, mutta sitä on silti kauhean hankala toteuttaa. On samaan aikaan kaipuu toisen lähelle ja hyvään ja samalla pois ja tyhjyyteen. Se paradoksi kiinnostaa. Mulle novellikokoelmani ydin on alastomuus, paljaaksi tuleminen, naamioiden mureneminen – joko omasta tai toisten halusta.

Nykyisen kustannustoimittajani tapasin aikaisemman romaanikäsikirjoitukseni tiimoilta vuonna 2008. Novellikokoelman käsikirjoitusta en ehtinyt lähettää muualle: soitto tuli viikossa. Kyyneleet valui ja teki mieli huutaa, mutta henki oli niin salpautunut, ettei lähtenyt ääntä.
Kaksikymmentä vuotta on ylipäätään aika pitkä aika haluta ja odottaa jotain.”

Marja Honkonen
paatoimittaja(at)jyy.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.