Olenkohan oikeassa paikassa? Missä ovat linnamaiset rakennukset, jalkapalloa nurmikentällä pelaavat komeat urheilijapojat ja ympärivuotinen ruska satavuotisine vaahteroineen?
Minua on huijattu! Koko ikäni amerikkalainen viihdeteollisuus on uskotellut minulle yliopistoelämän olevan pelkkää päivänpaistetta. Ja minä hyväuskoisena otin kaiken täydestä!
Kun ensimmäisellä yliopistoviikollani kastuin koulumatkalla läpimäräksi, se tuli yllätyksenä. Eihän yliopistossa tällaista pitänyt olla.
Amerikkalainen Ivy league -elämä on glamoröösiä. Yliopistoon päästään joko nimellä tai rahalla. Rory Gilmore ei takuulla täyttänyt yhtään opintotukihakemusta. Pappa betalar. Tai mamma. Tai ihan kuka tahansa muu sukulainen, jolla sattuu olemaan muutama ylimääräinen kymppitonni.
Kaikki pukeutuvat preppy-tyylisesti. Opiskelija-asunnot ovat muka epähygieenisia, vaikka meikäläisen silmään ne sopisivat aivan hyvin esiteltäviksi Elle Decor -lehden sivuilla.
Luennoilla professorit vitsailevat oppilaidensa kanssa sen minkä ehtivät. Ei luentosaleissa käsi krampaten muistiinpanoja kirjoiteta! Opiskellaan, kun jaksetaan. Pääpaino on juhlimisella. Eikö heitä ikinä väsytä?
Oma viikonloppuni ensimmäisten yliopistopäivien jälkeen meni lähinnä lepäämiseen. Uusi kaupunki, uusi koulu ja uudet ihmiset sekä informaatiotulva eivät olisi sallineet minkäänlaisia iltarientoja.
Ja mainitsinhan jo ne urheilijapojat? Kyllä tähän mennessä jonkun söpöläisen olisi jo pitänyt tulla minua liehittelemään! Niinhän elokuvissa aina käy – yliopistoromanssi.
En minä kuitenkaan pettynyt ole. Oikeasti. Toki luomani romanttiset pilvilinnat ovat romahtaneet, ehkä onkin jo aika kohdata realiteetit. Eivätkä ne ole mielestäni huonoimmasta päästä.
En elä Ivy league -elämää mutta elän Jyväskylän yliopistoelämää. Ja se on melko hyvin se: Jyväskylän yliopisto on kuitenkin tutkitusti maailman parhaan valtion yksi parhaimmista yliopistoista. Koulutus on maksutonta. Lisäksi vain alle kaksikymmentä prosenttia yliopistoomme hakeneista sai tänä syksynä astella muun muassa Alvar Aallon suunnittelemiin kampuksemme rakennuksiin. On syytä olla tyytyväinen.
Huomasin muuten, että kampuksemme puut ovat pikkuhiljaa alkaneet vaihtaa väriään. Ehkä ne urheiljapojatkin pian ilmestyvät minulle sulosanoja lausumaan.
Petra Nykänen
Kirjoittaja on taidehistorian fuksi.