Eräänä lämpimänä syyspäivänä päädyin toteuttamaan pahemman luokan pick me girl -toimintaa. Astelin naapurissa sijaitsevaan puistoon kainalossani tiiliskiveä muistuttava Michael Foucault’n Seksuaalisuuden historia ja istuin penkillä teatraalisesti sivuja käännellen.
Yllätyksekseni löysin eksentrisen filosofisedän parista jotain performatiivisen lukemisen aiheuttamaa ylemmyyden tunnetta merkittävämpää: tunnustamisen tematiikan.
Foucault tarkastelee tunnustamista seksuaalisuuden kontekstissa ja väittää, että viime vuosisatoja luonnehtii seksuaalisuuden tukahduttamisen ja piilottamisen sijaan vaatimus “sukupuoliaktien” ja niihin liittyvien ajatusten ja halujen tunnustamiseen; oikeuden, kirkon ja lääkärien edessä. Yksi tunnustamisen vaatimusta havainnollistava esimerkki on homous. Homoseksuaaliset teot ovat olleet historian mittaan sekä rippituolissa tunnustettava synti, tuomarin edessä tunnustettava rikos sekä lääkärin vastaanotolla tunnustettava sairaus.
Tunnustamisen teemasta tekee mielenkiintoisen sen soveltaminen muuhunkin mielen sisäiseen toimintaan kuin seksuaaliseen. Foucault tunnetaan epäsuoraa valtaa käsittelevistä teorioistaan, ja myös Seksuaalisuuden historiassa valta on jotakin, joka saa yksilön hallitsemaan itse itseään: sisäistä maailmaansa tutkien, tunnustaen ja muokaten yhteiskunnan silmissä hyväksyttävämmäksi.
Hurahdettuani terapiateemojen tutkiskeluun näen tunnustamista kaikkialla. Julkisuuden henkilöt ja vaikuttajat avautuvat uutisissa ja podcasteissa mielenterveyden haasteistaan, vaikeista tunteistaan ja romahduksistaan. Sosiaalisen median hämärtäessä yksityisen ja julkisen rajaa on tabut nostettu päivänvaloon. Lisäksi neurokirjoa ja mielenterveyden häiriöitä kuvaava termistö on yleistynyt. Niin omassa lähipiirissäni, kuin uutisissakin, ADHD:n, autismin kirjon ja ahdistuksen kuvaukset ovat arkipäivää. Tunnustamalla neurokehitykselliset ja mielenterveydelliset häiriömme perustelemme toimintamallejamme ja haemme vertaistukea, ymmärrystä ja yhteenkuuluvuutta
Psykologiasta ja lääketieteestä kumpuavien ilmausten yleistymistä arkielämän eri osa-alueilla on kuvattu yhteiskuntatieteissä käsitteellä terapiakulttuuri. Terapiakulttuurilla, jolle rinnakkaisena käsitteenä käytetään muun muassa terapiayhteiskuntaa, tarkoitetaan terapeuttisten käytäntöjen ja puheen leviämistä sellaisille elämän osa-alueille, joihin terapiasta tutut keinot eivät ole ennen ylettyneet.
Terapeuttisia välineitä hyödyntämällä pyritään hyvinvointiin, menestykseen ja onnellisuuteen. Näitä löytyy muun muassa self help –kirjallisuudesta, valmennuskursseilta, meditaatiosta ja mielenterveyttä käsittelevistä uutisartikkeleista ja podcasteista. Internet ja kirjakaupat ovat täynnä oppaita itsensä tuntemisen ja kehittämisen elämänpituiselle matkalle.
Mielenterveys- ja hyvinvointiteemat tarjoavat kapitalisteille oivan väylän voiton tavoitteluun. Hyvinvoinnin edistämiseen kehitetään jatkuvasti uusia itsensä tarkkailuun ja elämän optimointiin keskittyviä sovelluksia ja teknologioita. Liikuntasuorituksia, lepoa, kuukautiskiertoa, veden juomista ja arjen askareita on seurattava, ja kaikille löytyy oma sovelluksensa. Terapiakulttuurille ominaista on, että yksilön tulee tarkkailla ja kehittää itseään sopeutuakseen modernin maailman vaateisiin.
Väitän, että meillä olisi vähemmän tarvetta lääkitä oikkujamme, jos kapitalistisen yhteiskunnan vaatimukset yksilöille eivät olisi niin armottomia.
Terapiakulttuurissa juuri terapeuttiset käytännöt nähdään ratkaisuina yhteiskunnallisiin ongelmiin. Kärkkäimmillään on väitetty, että psykologisten teemojen korostuminen sysää yhteiskunnan rakenteelliset ongelmat yksilöiden itsensä harteille. Terapiakulttuurin voidaan myös nähdä passivoivan ihmisiä siirtäen painopisteen konkreettisesta toiminnasta tunteiden käsittelyyn. Kun onnellisuuden ja hyvinvoinnin tavoitteet ovat saavutettavissa itseään kehittämällä, jää vähemmän tilaa muihin ihmisiin, ympäristöön tai poliittiseen toimintaan keskittymiselle.
Terapiakulttuuria voikin aivan aiheellisesti kritisoida sen yksilöä vastuuttavasta luonteesta. Foucault käyttää kirjassaan käsitettä moraalisubjekti kuvaamaan sitä, miten ihminen omaksuu ympäröivän yhteiskunnan moraalisäännöt. Yksilön vapautta ja vastuuta korostavassa terapiayhteiskunnassa ihanteellinen moraalisubjekti on yrittäjämäinen, kunnianhimoinen ja ahkera menestyjä. Terapiayhteiskunnan onnistunut tuotos osaa luovia sulavasti siinä ristipaineessa, jossa yhtäältä odotetaan kovia tuloksia ja kilpailua, ja toisaalta armollisuutta itseään kohtaan, tervettä itsekkyyttä, omasta jaksamisestaan huolehtimista ja rajojensa tunnistamista. Jos tässä ei onnistuta, näkee terapiayhteiskunta sen yksilön henkilökohtaisena epäonnistumisena. Kun terapeuttisia työkaluja on tarjolla kaikkialla, jokaisen tulisi voida omaksua itsetutkiskelun, omien vikojen tunnustamisen ja niiden korjaamisen ratkaisut.
Terapiakulttuuri jättää kuitenkin huomiotta terapeuttisten välineiden hyödyntämisen eriarvoiset mahdollisuudet. Itsensä ja omien tunteidensa tutkimiseen ja työstämiseen on kieltämättä enemmän resursseja, jos ei esimerkiksi tarvitse aktiivisesti huolehtia omasta toimeentulostaan. Puhumattakaan siitä, että mielenterveyspalveluihin (kuten Kelan tukemaan psykoterapiaan) osallistuminen vaatii monessa tapauksessa riittävän vakaata toimintakykyä, päihteettömyyttä ja taloudellisia resursseja. Terapiakulttuuri siis rajaa ulkopuolelleen huono-osaisimmat ihmiset, osoittaen näiden kyvyttömyyden hyödyntää itsetutkiskelun ja itsensä kehittämisen keinoja tilanteensa parantamiseksi.
Tästä huolimatta yhteiskunnallisen mielenterveyskriisin lääkkeenä nähdään useimmiten kohdennettujen mielenterveyspalvelujen lisääminen. Sosiaalietuuksien kasvattamista ja ihmisten vähimmäistoimeentulon turvaamista sen sijaan harvoin tuodaan esille mielenterveyskriisin yhteydessä, vaikka mielenterveydelle erityisen raskasta on stressata päivittäin rahojensa riittämättömyydestä perusmenoihin. Vastaavia ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä ei kuitenkaan nähdä vastauksena yleistyneisiin mielenterveyden ongelmiin.
Koska terapiakulttuurin perimmäinen tavoite on luoda kapitalistisen yhteiskunnan rattaisiin istuvia yksilöitä, on järjestelmää haastavat neurokirjon ilmentymät parannettava terapian ja lääkityksen avulla. Ihmisten erilaiset toimintatavat siis nähdään terapiayhteiskunnassa ensisijaisesti korjaamista vaativina diagnooseina eikä rikkautena. Väitän, että meillä olisi vähemmän tarvetta lääkitä oikkujamme, jos kapitalistisen yhteiskunnan vaatimukset yksilöille eivät olisi niin armottomia.
Julkisessa keskustelussa on pitkään kaikunut teesi, jonka mukaan jokaisen ihmisen tulisi käydä terapiassa. Tuntemukseni tätä väitettä kohtaan ovat ristiriitaiset, sillä omakohtaisesta kokemuksesta voin todeta, että terapia voi todella auttaa käsittelemään ahdistuneen pään sisällä aika ajoin syntyviä kriisejä. Samalla ajattelen, että meidän tulisi keskittyä enemmän yhteisöjen ylläpitämiseen kuin itsemme loputtomaan analysointiin. Yhteiskunnalliset, rakenteelliset ongelmat eivät tule ratkaistuiksi, jos vaalimme omaa rauhaamme kaiken muun edelle. Olen jopa lähes valmis hyväksymään boomereiden väitteen siitä, että me todella olemme pullamössösukupolvi, jonka tulisi hyväksyä epävarmuus ja epämukavuus osana ihmiselämää.
En siltikään voi sivuuttaa ammattilaisten tarjoamia mielenterveyspalveluja yhteiskuntaamme korjaavana välineenä, sillä juuri epämukavien tunteiden sietäminen ja hyväksyminen on ollut oman terapiamatkani merkittävimpiä oppeja. Opetellessani empatiaa itseäni kohtaan opin myös sietämään sitä epämukavuutta, jota toisten ihmisten kanssa toimiessa väistämättä joutuu kokemaan. Terapian opit siis auttavat minua kiinnittymään yhteisöihin ja toimimaan yhdessä muiden kanssa, eikä päinvastoin.
Vaikka terapia voi todella tarjota työkaluja onneen, uskon, että lääke yhteiskunnan säröihin löytyy ensisijaisesti kollektiivisesta toiminnasta. Systeemi vaatii uudelleenjärjestystä, joka ei tapahdu self helpin avulla. Kapitalismin luodessa kulutustarpeita henkisen kasvun ja onnellisuuden tavoitteluun, on vallankumouksellista vastustaa vaatimusta synninpäästölle lääketieteen tuomitsevan asiantuntijavallan edessä. On mahdollista hyväksyä, että toimimme erilaisten taustojemme ja hermostojemme vaikutuksesta eri tavoilla, ja että voimme olla erilaisia, outoja ja surullisia, eikä se tarkoita meidän olevan vääränlaisia tai korjaamista vaativia.
Kirjoittaja on sosiologian opiskelija, joka rakastaa keittiöpsykologiaa ja tosi-tv:tä.