Aivan alkuun on todettava, että Anu Silfverberg on ammattitaitoinen kirjoittaja. Hän osaa luoda mukaansatempaavaa tekstiä, joka on samalla kaunista. Teos on helppolukuinen, mutta silti teemat ovat vakavia ja niiden käsittely ei jää pintatasolle.
Teksti ei kuitenkaan ole täydellistä: Silfverberg on hullaantunut sulkujen käyttämiseen. Sulkuja on teoksessa niin paljon ja koko ajan, että välillä unohtaa, mihin ne edes oli tarkoitettu välihuomautuksiksi. Silfverberg myös jankkaa esseessään jo käsiteltyjä asioita, mikä tuntuu paikoitellen lukijan aliarvioinnilta.
Kustannustoimittajan olisi pitänyt olla työssään jämerämpi, esseet ovat liian lyhyitä ja samasta aiheesta on kirjoitettu useita päällekkäisiä tekstejä. Esseet ovat älykkäitä ja saivat minut haluamaan olla vegaani.
Onnistuneinta antia kirjassa on Silfverbergin taito käsitellä raikkaalla tavalla syyllisyyttä tunteena ja voimavarana. Hän kirjoittaa esseekokoelmassaan paljon siitä, miten toimittajat ovat valinneet vääriä näkökulmia uutisiinsa tai jättäneet kysymättä juuri olennaisia kysymyksiä.
Olisin kuitenkin odottanut, että Helsingin Sanomien entinen toimittaja olisi samalla reflektoinut omaa työtänsä toimittajana.
Kyösti Hagert
”Helppolukuinen mutta vahva esseeteos”