Sanotaan, että niin kauan kuin on ihmisiä, on sotia. Yhtä hyvin voitaisiin sanoa: niin kauan kuin on yliopistoja, on napinaa opetuksen laadusta yliopistoissa. Joka syksy se hyppää esiin kuin koirankakka keväällä lumien sulaessa.
Ja aivan kuten koiran kikkareet, opetuksen laatu tuo paikalle enemmän tuomitsevia katseita ja agressiivista jupinaa kuin jätöksiä poimivia käsiä. Silloin tällöin jopa joku yhteisöviestijä kirjoittaa aiheesta kolumnin.
Eikä jupina nouse aivan syyttä. Homma voisi toimia paremmin ja kaikki osapuolet sen tunnistavat. Yhtä lailla monen uutterasti asian parissa työskentelevän panos jää vaille kiitosta.
Miten tästä asiasta ei sitten päästä kaikkia miellyttävään lopputulokseen? Kuin punkkari konsanaan syytän järjestelmää. Se ei toimi missään aika- tai sijamuodossa.
Jenkkiälykkö Noam Chomsky valaisisi tätä esimerkillä orjista: vaikka orjien isäntä olisi maailman mukavin mies orjiaan kohtaan, hän on silti hirviö, koska järjestelmä on hirviömäinen. Toisin sanoen laatua ei synny, koska elämme laaduttomassa järjestelmässä.
Yliopistoperinteeseen esimerkiksi kuuluu, että myös opetusvirkoihin palkataan parhaat tutkijat. Se on sama asia kuin tekisi jalkapallossa hyökkääjästä puolustajan. Missä toisessa nykyaikaisessa organisaatiossa tehdään näin?
Yliopistossa se kuitenkin tarkoittaa, että laatumittarit hyrähtävät tappiin. Olenpa todistanut myös tiedekuntaneuvoston kokousta, jossa professori julisti luennon saavan olla tylsä ja ettei se ole mikään tappio. Sitä se teettää.
Se on toki luonnollista – tottakai uraansa tekevä haluaa keskittyä virkansa tärkeimpään tehtävään eli tutkimukseen. Tosin myös heidän, jotka haluaisivat panostaa opetukseen, on yliopiston sisäisen kilpailun vuoksi keskityttävä tutkimukseen.
Parempi koulutuksen laatu vaatii opiskelijoidenkin asenteessa petrausta. Nyt koetaan vääryyttä, kun ei ole tärppejä tenttiin. Ajatus on, että toki tentaattori osaa kysyä ne kysymykset, joita työelämässä tarvitaan – ylimääräinen asiantuntemus on jo liioittelua. Miksi intohimo loppuu nelosen keskiarvoon? Toisaalta, miten motivoitua enempään, kun ympäristö ei innosta eikä kukaan vaadi.
Jos halutaan laatua, sen kanssa pitää olla enemmän kuin pelkkä Facebook-kaveri. Se tarkoittaa, että kantaa vastuun opetuksensa ja oppimisensa laadusta siten, että voi hymyillä itselleen peilistä.
Muuten järjestelmä voittaa ja sinä, minä ja kaikki muut häviävät.
Ville Salonen
Kirjoittaja on yhteisöviestinnän opiskelija.