Tyyntä myrskyn edellä

Marraskuun 11. päivä oli historiallinen. Suomalaisesta Jari Saariosta tuli ensimmäinen Etelä-Amerikan eteläkärjen Kap Hornin soutaen kiertänyt ihminen. Samalla oli alkanut Saarion noin 8000 kilometrin matka kohti Etelä-Afrikan pääkaupunkia Kapkaupunkia.

Suuren suomalaisen päivälehden urheilutoimituksessa Dan oli saanut kunnian uutisoida matkan käynnistymisestä. Tämä vaivasi Simoa. Olihan hänkin seurannut ja raportoinut Saarion vaiheista tämän ensimmäisestä valtamerisoudusta lähtien.

Kuusissakymmenissä olevan Simon nahka oli pitkän uran myötä parkkiintunut, eikä hän hevillä hätkähtänyt hurjempiakaan urheilusuorituksista. Mutta Jari Saario oli poikkeus. Aluksi Simo oli tapojensa mukaisesti skeptinen, mutta satelliittipuhelu kerrallaan kokeneen kehäraakin muuri mureni.

Simo oli mennyttä miestä viimeistään siinä hetkessä, kun hän pääsi tapaamaan helsinkiläisen palomieskönsikkään Skotlannin Loch Nessilla. Atlantin ylisoutunsa viimeisen kolmanneksen saavuttaneessa Saariossa Simoa oli puhutellut hänen reissussa rähjääntynyt, kunnianhimoinen ja miehekäs olemuksensa. Kuitenkin tuon rujon parran takana kyti myös paljon lämpöä ja rakkautta. Niin kauniisti Saario puhui esimerkiksi joulusta ja perheestään.

Simon ärtymys ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Niin hyvää työtä Dan oli juttunsa kanssa tehnyt. Urheilutoimitus oli konserniuudistuksen myötä kasvanut huomattavasti sitten Saarion edellisen valtameriseikkailun. Toimitusta rautaisin ottein johtanut Esa oli lietsonut työntekijänsä täyteen ylpeyttä.

”Jumalauta tämä on Suomen merkittävin urheilumedia ja sen täytyy myös näyttää siltä”, oli Esa pauhannut ensimmäisessä aamupalaverissa ja ravistellut villisti autotallista mukaan ottamaansa kettinkiä.

”Tämä ketju edustaa teitä. Jos yksikin lenkki murtuu, tulee ketjusta hyödytön. Jos meidän täytyy välittää lukijoille Patrik Laineen Instagram-päivitykseen tullut Märkä-Simon kommentti, niin me helvetti soikoon teemme sen. Koska sen me olemme velkaa lukijoillemme.”

Airot katkeavat

Seuraavien viikkojen aikana Simo sai tyytyä seuraamaan vanhan karvanaamaisen ystävänsä seikkailua sivusta. Päävastuu Saarion vaiheiden kirjaamisesta oli jätetty Danin harteille. Kaiho kalvoi Simon mieltä. Vähitellen se alkoi sekoittua pelkoon, kun mereltä kantautui uutisia katkenneista airoista ja voimakkaasta merenkäynnistä.

Myös Dania pelotti. Työnsä vuoksi hänen oli sysättävä tunteensa syrjään. Tätähän hän oli aina halunnut. Kun soutaja kaksi vuotta aiemmin oli palannut kotiin maailman meriltä, oli Dan lentokentällä vastassa. Toistakymmentä vuotta Simoa nuorempi Dan tykkäsi itsekin heittäytyä juttuja tehdessään. Nuorena toimittajana hän oli ajatellut, että jokaiselta ihmiseltä löytyy kertomisen arvoinen tarina. Lentokentällä hän ymmärsi, että Jari Saariolla niitä on loputtomasti.

Iltaisin nukkumaan mennessä hän ei mahtanut itselleen mitään. Päivän aikana kuullut ja nähdyt kauheudet valtasivat mielen. Silloin Dan haki toivoa Saarion antamista tarinoista ja hauskoista sattumuksista.

Periksiantamattomuuden ja hulluuden lisäksi Saariolla oli myös pettämätön huumorintaju. Viikkokausia jatkunut soutaminen oli jäykistänyt entisen brankkarin keskisormen loppuelämän ajaksi lähes 90 asteen kulmaan. Tämän vuoksi Saario oli antanut itselleen lempinimen ”Kapteeni Koukku”.

Dan mietti Saarion tuhansien merimailien karaisemia jänteviä käsiä. Hän oli lukenut päivälehden Elämä on ihanaa -toimituksen jutusta, että miehen g-piste löytyy peräaukon etupuolelta muutaman sentin syvyydestä. Ajatus sai Danin punastumaan, mutta sitä ei pimeässä huoneessa ollut onneksi kukaan näkemässä.

Outo tunne ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Pelko otti paikkansa. Joulukuun puoliväliin mennessä Saarion airot olivat katkeilleet luonnonvoimien armoilla huolestuttavaa tahtia. Voi kun kaikki vain menisi hyvin.

Merihätä

Jari Saario tiesi riskit. Matka Kap Hornista Kapkaupunkiin kulkisi arvaamattomien vesien halki. Tammikuun 10. päivänä, lauantaina, urheilutoimitukseen saapui tieto Saarion merihädästä. Luonnonvoimat olivat ottaneet vallan ja vaurioittaneet soutuvenettä. Saarion oli pakon edessä hälytettävä apua.

Dan ja Simo olivat kumpainenkin kirjoittaneet Saariosta kymmeniä, ellei satoja juttuja. Haastattelukopissa vietettyjen tuntien määrää ei kannata edes yrittää laskea. Tuona tammikuisena aamuna heistä ei näkynyt toimituksessa jälkeäkään. Vielä edellisenä päivänä Dan oli välittänyt Suomen kansalle dramaattisen käänteen. Airot olivat loppuneet.

Tilanne vaikutti jo perjantaina huolestuttavalta. Lopulta Danin ja Simon oli poistuttava toimituksesta. Kun lauantain aamunkoi toi uutiset myös Danin ja Simon tietoisuuteen, oli asiaa kaikesta huolimatta vaikea uskoa. Asiantuntijat olivat tästä kyllä varoittaneet.

Yhteisen ystävän hätä toi kollegat yhteen. Vaikeina aikoina ihmisillä on tapana kerääntyä lipun ympärille, tai tässä tapauksessa airon. Joita ei kuitenkaan enää ollut. Viha tulvi ajatuksiin. Tilanne oli näyttänyt niin pahalta, että olisi pitänyt ymmärtää vaatia viikonlopuksi työvuoro, Dan pohti.

Joku saattaisi pitää Punavuoressa sijaitsevaa Merimies Pubia tarpeettoman kornina kohtaamispaikkana, mutta sieltä Simo Danin löysi. Myös Simon sisällä roihusi raivo, mutta hän ei halunnut häiritä sillä Dania, koska ei ollut varma, miten nuorempi kollega asiaan suhtautuisi.

Miksi olin vaatinut tämän viikonlopun vapaaksi? Mitä väliä on esikoispojan syntymäpäivällä, kun Jari on jatkuvassa vaarassa kaukana jossain?

Jotain täytyi tehdä. Uutisointia ei voi jättää kokemattomien viikonlopputuuraajien käsiin. Esan on pakko ymmärtää.

”Me ollaan perkele ketju ja ne viikonloppuvuoroa tekevät ihmiset ovat myös osa ketjua. Saatana tässä on kyse journalismista”, kesken Zakopanen mäkihyppykisan häirityksi tullut Esa pauhasi puhelimeen.

Ja Esa oli oikeassa. Sen he hyväksyivät ja vielä jonain päivänä tulisivat myös ymmärtämään.

On päästettävä irti

Helpottava uutinen saapui jo sunnuntaina 11. tammikuuta. Dan ja Simo saattoivat levätä. Lähes taukoamatta he olivat yrittäneet harhauttaa ajatuksiaan. Simo oli opettanut Danille, että sormea voi taivuttaa strategisiin paikkoihin ja kulmiin myös ilman elinikäisiä käsivammoja.

Saario nostettiin rahtialuksen kannelle noin puoli kolmelta Suomen aikaa. Pelastusoperaatio ja sitä seurannut kotiinpaluu olivat suuria mediatapahtumia. Alun helpotuksen jälkeen Simolla ja Danilla oli kuitenkin muuta ajateltavaa. Molemmat ymmärsivät, että heidän suhteensa Saarioon ei ollut terveellä pohjalla.

Tarinoiden lumo oli vienyt heidän huomionsa. Nyt Simo ja Dan ymmärsivät, että heillä oli koko ajan ollut toisensa. Saarion tähti vain loisti niin kirkkaana, etteivät he osanneet sitä ymmärtää.

Tiistaina Dan soitti Saariolle viimeistä kertaa. Väsyneenä, mutta kiitollisena tämä ilmoitti soutunsa olevan nyt soudettu. Taakka nousi Danin harteilta. Näin olisi varmasti parasta niin hänen itsensä kuin suomalaisen urheilujournalismin kannalta.

”Jari. Tämä on viimeinen puhelu. Nyt ymmärrän, ettemme olisi koskaan voineet rakastaa, vaikka kuinka tahtoisimme. Sinulla on vaimosi ja lapsesi. Sinun on huolehdittava heistä. Minun on päästettävä irti”, Dan sanoi ääni väristen.

”Ööö, okei, joo. Ne soittaa nyt Iltalehdestä, kun lupasin antaa niillekin haastattelun. Laitatko sitaatit tarkastettavaksi? Juu, jees, moikka”, Saario sanoi ja päätti puhelun. ▬