Utuinen yö suurkaupungissa. Väsyneissä silmissä paistavat neonvalot ja tulevaisuuden epätoivo, ilmassa leijailee korruption voitokas tuoksu ja kaukaa katujen tavoittamattomista kaikuu valtaapitävien valkoisten miesten voitokas marssi.
Epätasa-arvon todellisuus hiipii heikompiosaisten iholle kuolettavan leviävän sairauden runnoessa monen kehoa ja mieltä. Mihin uskoa maailmanlopun aattona? Anteeksiantoon vai rangaistukseen? Kohtaloon vai päättäväisyyteen? Rahaan ja titteleihin vai kenties enkeleihin?
Näitä kysymyksiä pohtii Kansallisteatterin lavalla pyörivä Angels in America, jonka on ohjannut Linda Wallgren. Alun perin yhdysvaltalaisen Tony Kushnerin kynästä vuonna 1991 syntynyt kaksiosainen näytelmä on palkittu muun muassa Pulitzerilla sekä Tony-palkinnolla. Siitä on tehty myös minisarja, joka on katsottavissa Max-suoratoistopalvelussa.
Homofantasiaksi tituleerattu näytelmä on nähty Suomen lavoilla jo pari kertaa, mutta sen ihmisyyttä puntaroiva yhteiskuntakriittinen tarina puree terävästi myös tämän päivän katsojaan.
On vuosi 1985 New Yorkissa. Kulovalkean tavoin leviävä AIDS-pandemia kylvää käsittämättömyydessään pelkoa etenkin seksuaalivähemmistöjen keskuudessa. Drag-taiteilija Prior Walter saa kuulla AIDS-diagnoosistaan ja tulee miesystävänsä hylkäämäksi pahimman edessä.
Mormonimies Joe Pitt elää kulissiavioliitossa vaimonsa kanssa, joka pakenee ajatusta miehensä homoseksuaalisuudesta valiumin avulla mielikuvitusmaailmoihin. Tarinassa vilisee hahmoja lapsista vanhempiin, sairaanhoitajista potilaisiin sekä teloitetun kommunistin haamusta korruptoituneeseen lakimieheen. Nämä kamppailevat sosiaaliluokkiensa ja monimuotoisten rooliensa kanssa kaaoksen keskeltä kohti kohtalonomaista harmoniaa.
Näytelmä kuvaa pohjimmiltaan ihmisyyden peruspilareista, kuten rakkautta ja anteeksiantoa. Ohjaaja Wallgrenin mukaan tarinassa on ennen kaikkea kyse toivosta ja oikeudenmukaisuudesta ja siitä, miten ihminen voi suurten muutosten ja haasteiden keskellä joko luovuttaa tai pyrkiä tarttumaan toimeen.
”Ei ole kohtaloa, joka vääjäämättömästi vie meitä minne tahtoo. Se vaatii toivoa, ja toivo on mielestäni radikaali voima. Se tekee meistä vahvempia. Samalla oikeudenmukaisuus vaatii vahvuutta ja kykyä puolustaa niitä arvoja, jotka tekevät meistä ihmisiä”, tämä sanoo.
Prioria näyttelevälle Aleksi Holkolle hahmoihin liittyvät moninaiset ulottuvuudet eivät ole ristiriitoja, vaan elämää.
”Eihän kukaan meistä ole pelkästään uhri tai sairas, lakimies tai homo, drag queen tai mormoni. Kaikissa meissä on piirteitä, jotka näyttäytyvät ristiriitaisina tietyissä tavoissa hahmottaa maailmaa. Kun lukee vaikkapa 1980-luvulla aidsiin sairastuneiden omia kirjoituksia, tajuaa ettei itsekunnioituksen säilyttämisessä sairauden keskellä ole siinäkään mitään poikkeuksellista. Halveksunta ja sairauden arvottaminen tulevat ulkopuolelta.
Teemoja ja kohtaloita näytelmässä riittää. Järkälemäinen esitys koostuu kahdesta osasta, Millenium Approaches ja Perestroika, jotka alkuperäisessä formaatissaan kestävät yhteensä seitsemän tuntia. Wallgrenin näytös on erityisluvalla saatu tiivistettyä neljään. Sovitusta varten ohjaaja joutui lähestymään itse Kushneriä näytelmän oikeuksia valvovan Nordic Drama Corner -agentuurin kautta.
”Kushnerin edustajat pyysivät saada tarkemman selityksen, mitä olin aikeissa poistaa tai muokata ja miksi”, Wallgren kuvaa syksystä kevääseen kestänyttä prosessia. ”Toimitin kirjalliset perustelut ja suurimmat sovitusehdotukseni. Lopulta sain Kushnerilta hyväksynnän tähän nimenomaiseen sovitukseen. Olen kiitollinen, sillä asia ei missään mielessä ollut itsestäänselvyys.”
Wallgren koki, että lyhyempi sovitus olisi nykypäivän katsojalle helpompi istua läpi teatterissa. Tiivistämällä tarinaa myös sen ydinkysymykset tulivat paremmin esiin.
”Pyrin sovituksessa vahvistamaan näytelmän luontaista simultaanista rakennetta, kirkastamaan kohtausten jännitteitä ja keskittymään ennen muuta inhimillisiin ja poliittisiin ulottuvuuksiin.”
Väliajan sisältävän nelituntinen pitää otteessaan. Live-musiikin säestämänä lava jakautuu välillä kahdeksi kohtauspaikaksi päällekäisille kohtauksille, taianomainen unimaailma vaihtuu kylmään sairaalahuoneeseen silmän käänteessä ja katon rajasta sataa vuoroin vesisadetta tai lunta. Ellei sen läpi laskeudu enkeli.
Holkon tunteikkaasti näyttelemä Prior on kolmekymppinen homomies, jolla on tarinan alussa näennäisesti maailma auki edessään. Samaan aikaan tämä on kuolemansairas vähemmistön jäsen maailmassa, jossa saa pelätä selviytymisensä puolesta. Eräänä päivänä enkeli ilmestyy julistamaan, että tämä on rappiota kohti syöksyvän ihmiskunnan valittu profeetta. Prior aloittaa sisäisen kamppailunsa kalvavaa epätoivoa ja arvokkuuden menettämistä vastaan.
”Rakastan erityisesti sitä, miten yleisön on lopulta katsottava AIDS:in sairastunutta drag queeniä koko ihmiskunnan puolestapuhujana taivaallisen tuomioistuimen edessä”, Holkko sanoo.
Siinä missä asetelma oli radikaali näytelmän ilmestymisaikaan, muistuttaa Holkko kuinka fiktiossa monesti yhä edelleen homohahmot edustavat juuri vain homouttaan, tai toimivat tarinoissa sivurooleissa.
”Tarina, jossa seurataan useampaa homohahmoa täysinä ihmisinä kaikkine syvyyksineen on edelleen aika poikkeuksellinen ja itselleni sekä homona tekijänä, että katsojana merkityksellinen. Tässä out and loud hinttari kiipeää lopulta taivaaseen ja katsoo silmästä silmään vanhatestamentillistä jumalaa vaatien oikeutta koko ihmiskunnalle. Se on minusta aivan mahtavaa”, näyttelijä toteaa.
Tärkeimmät palautteet Wallgrenin mukaan ovatkin tulleet juuri eri vähemmistöjen edustajilta, jotka ovat kokeneet tulleensa nähdyksi esityksen kautta. ”Näytelmän työryhmä on sitoutunut aiheeseen. Näyttämöllä on ajateltu vähemmistörepresentaatioiden ja esittämisen kysymyksiä”, Wallgren kertoo.
”Mielestäni sillä on paljon väliä, millaisia tarinoita, kehoja ja normeja näyttämö tarjoaa yleisölle. Se on myös poliittista.”
Holkko uskoo, että suomalaisessa asenneilmapiirissä on kuitenkin tapahtunut muutoksia siinä, että vähemmistöön kuulumatonkin uskaltaa samaistua homoyhteisöstä ja AIDS:ista kertovaan tarinaan.
”Se ei näyttäydy enää pelkästään liikuttavana ja sääliä herättävänä kertomuksena ‘joistain toisista jossain siellä’, vaan yleisinhimillisenä. Ketäpä meistä ei rakkaus, sairaus tai kuolema koskisi.”
Tarinan nopea dialogi haastaa katsojaa alkusekunneista lähtien pohtimaan suuria filosofisia kysymyksiä siitä, mitä on oikein ja väärin sanoa tai tehdä ja kuinka kuolemaan tulisi sen väistämättömyyden edessä suhtautua.
Kääntäjä Juho Gröndahl teki suuren työn suomentaessaan näytelmän puhekielisen luonnollisen rytmin, joka on kuitenkin tarkkaan orkestroitu.
”Se ei kysy muuta kuin pitkää pinnaa ja istumalihaksia”, Holkko sanoo.
Näytelmässä ei arastella vitsailla aiheilla kuten seksuaalisuus, rotu tai uskonto, mutta sen vilpitön empaattinen ote huokuu läpi. Tarinassa kuvataan ihmisen ruumiillista kärsimystä kehon vuotavine haavaumineen sairauden edetessä, mutta myös sydäntäsärkevästi mielen kamppailua itsensä ja kohtalonsa hyväksymisen kanssa.
Wallgrenin mukaan arkisten, lihallisten ja kuolevaisten ihmisten elämät nivoutuvat tarinassa johonkin kosmiseen ja ihmistä suurempaan.
”Uskonnot, uskomukset, eri aineksista kootut ennustukset risteävät tekstissä aidosti koskettavalla ja toisaalta camp-traditiolle uskollisella tavalla. Ne tekevät sen tarinasta psykodraamaa isomman.”
Uskonnolliset yhteisöt ovat nähneet erotiikkaa ja uskontoa rohkeasti yhteen sulattavan esityksen ”kulttuurisodan” aseena. Tarinassa enkeleiden kuvataan luovan elämän alkuainetta paritellessaan keskenään ja myös Prior kokee intiimejä hetkiä taivaallisen opuksen kanssa saadessaan viestejä korkeammalta taholta. Lavalla nähdään myös alastomuutta, johon yleisö on välillä reagoinut päätään pois kääntäen.
Holkolle juuri tämä on keskeinen osa teatterin viehätystä.
”Rakastan kuinka Angels riivaa esimerkiksi kristilliskonservatiivista ajatusmaailmaa heittämällä pyhän ja epäpyhän iloisesti sekaisin ja suhtautuen siitä syntyvään huumorin- ja patetiantäyteiseen keitokseen suurella hartaudella. Angels tuo ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden osaksi taivaallista kertomustaan, siis palauttaa ihmisen kaikkine puolineen näitä ulottuvuuksia hylkineeseen uskonnolliseen kuvastoon.”
Kesällä 2022 Wallgren kahvitteli Holkon kanssa, kun ilmastoraportit olivat hälyttäviä, koronasulut vasta poistumassa ja Venäjä oli aiemmin samana vuonna aloittanut hyökkäyssodan Ukrainaan. Kaiken yllä tuntui leijuvan epämääräinen kuoleman ja pelon tuntu. Se toi kaksikolle mieleen kylmän sodan aikaisen epätietoisuuden 1980-luvulta.
”Siitä alkoi kehitys kohti parempaa – kunnes taas olimme samanlaisessa tilanteessa. Tämä vei meidät puhumaan Angels in Americasta”, Wallgren muistelee.
”Luin näytelmän uudestaan ja totesin, että tämä täytyy tehdä ja mielellään vuonna 2024, jolloin Yhdysvalloissa että Venäjällä on vaalit.”
Harjoituskauden edetessä työryhmä tuli huomanneeksi kasvavat yhtäläisyydet liittyen esimerkiksi Donald Trumpin puheisiin koskien vähemmistöjen oikeuksia, maahanmuuttoa ja näitä koskevia lakialoitteita.
Näytelmä nostaa tarjottimella esiin historialliset yhteydet tämän hetken politiikkaan.
”Reaganilaisen Amerikan yhteneväisyydet nykypäivään saavat ajattelemaan, ettei Trump ei ole pelkästään se käsittämätön anomalia minä hänet ehkä haluaisimme nähdä, vaan tavallaan looginen äärimmäinen lopputulema jo paljon aiemmin alkaneesta poliittisesta kehityksestä”, Holkko huomauttaa.
Tämä nostaa esiin, kuinka monia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen työllä saavuttamia edistysaskeleita puretaan parhaillaan.
”On järkyttävää, millaista haittaa Yhdysvallat aiheuttaa HIV/AIDS-vastaiseen työhön vetäytymällä monista kehitysyhteistyöhankkeista. Toisaalta ihan kotimaan politiikassakin esimerkiksi eheytyshoidot kieltävän lakialoitteen edistäminen saa hämmentävän voimakasta vastustusta.”
Trump-yhtäläisyydet eivät lopu siihen: Priorin ystävä Belize on tummaihoinen drag queen ja sairaanhoitaja, joka joutuu hoitamaan potilaanaan rasistista ja egoistista Roy Cohnia tämän itse sairastuessa AIDS:iin. Cohnin hahmo pohjaa todellisen elämän korruptoituneeseen lakimieheen, joka mentoroi itse Trumpia tämän uran alkuvaiheissa.
Wallgren kuitenkin ajattelee, että esitys voi tuoda realistisia pelkoja käsitellessään myös toivoa paremmasta.
”Uskon, että esitys on siksi tavoittanut yleisön niin hyvin. Se onnistuu sanoittamaan monia vaikeita tunteita ja ilmiöitä poikkeuksellisen tuntuvasti. Ehkä se myös antaa uskoa, että asioita on ennenkin voitu muuttaa, vaikka olosuhteet ovat vaikuttaneet lähes mahdottomilta.”
Angels ei ole kuitenkaan raskas näytelmä, vaan päinvastoin. Se jaksaa naurattaa yleisöä huumorillaan, joka on paikoin niin mustaa että herkempi katsoja menee hämilleen. Teos haastaa nauramaan vaikeille aiheille muistuttaen, mikä ihmisyydessä todella kannattaa ottaa vakavasti.
”Rakastan miten läpikotaisen hauskaksi Prior on kirjoitettu kaikkein hirvittävimmissäkin hetkissä”, Holkko kuvaa.
”Huumorin merkitys on ainakin itselleni elintärkeä, samoin kuin sen mistä suunnasta läppää näistä aiheista heitetään: homona ja juutalaisena Kushnerin on mahdollista mennä tietyissä aiheissa riittävän pitkälle.”
Huumorin lisäksi hahmot pakenevat ja osin päätyvät käsittämättömien vaikeuksien keskellä ”välitilaan”, joka tarjoaa unenomaisen ja turvallisen paikan kohdata monia vaikeita totuuksia. Tässä tilassa hahmot tapaavat myös toisiaan houreillessaan ja peloissaan pohtien menneisyyden haamujaan, parisuhteidensa tilaa ja tukahdutettuja tunteitaan.
Holkolle fantasia ja unimaailma ovat teoksen keskeisimpiä rakennuspalikoita. Tälle näyttämöllä on kiinnostavaa etsiä asioille ilmiaisu, joka ei suoraan vastaa tosimaailman lakeja.
”Emme etsineet keinoja kuvata sairauden etenemisen vaiheita mahdollisimman realistisesti, vaan ennemminkin haimme kehollisia tiloja ja tilanteita jotka voisivat herättää katsojassa alitajuisempia tuntemuksia, ohi järkeilyn ja kohti ruumiin tietoisuutta ja empatiaa”, tämä kuvaa.
Joonas Outakosken ja Stina Koistisen lavalla livenä esittämä musiikki toimii Wallgrenin mukaan välittäjäaineena luoden happea puheen ja henkilöiden välille.
”Pyrimme liikkeellisen ilmaisun koreografi Suvi Kemppaisen kanssa pohtimaan miten sairaudet ja pelot, sekä toivo voisivat ilmetä näyttelijöiden kehossa ei-ilmeisellä tavalla.”
Teatteriesitys on ensi-illastaan lähtien täyttänyt Kansallisteatterin pienen salin ja saa jatkoa syksyllä. Holkolle Priorin rooli on ollut yksi merkittävimmistä saavutetuista unelmista teatteriuralla. ”Jos jonkun roolin nykynäytelmien kaanonista olen aina halunnut tehdä, niin tämän.” Holkko kuvailee nähneensä vuoden 2003 minisarjan teini-ikäisenä, jolloin se räjäytti nuoren miehen tajunnan. Sittemmin tämä on nähnyt tekstistä useita näyttämöversioita.
”On aivan ihanaa saada tehdä tarinasta nyt oma tulkinta vuosien kypsyttelyn jälkeen. On suuri, vastuullinen ja ihana kunnia saada näytellä Prior Walteria.”
Wallgrenilla oli vuonna 2010 esitettyyn edelliseen kotimaiseen tuotantoon kolmetkin liput, mutta eri syistä johtuen hän ei koskaan päässyt katsomaan esitystä. ”Uskon että lopulta tämä oli hyväksi prosessille, mieleni pysyi vapaana”, hän sanoo.
Wallgren on ollut jatkuvasti ilahtunut työryhmän luovuudesta ja heittäytymisestä, sekä suunnittelijoiden upeista ratkaisuista ja esityksen kehittymisestä vielä esityskaudella.
”Työryhmä on kunnianhimoinen ja itseään säästämätön. Kertaakaan ei tarvinnut perustella, miksi teos on tärkeää tehdä.”
Vaikka suursuosiota nauttinut näytelmä on otettu vastaan hyvin, tiedostaa Wallgren, ettei ole itsestään selvää, että yleisö löytäisi sen ja että kriitikot ymmärtäisivät sitä.
”Siksi on ollut niin ihanaa, että tähdet ovat olleet niin suotuisassa asennossa. Mielestäni teoksen edustama toivon, inhimillisyyden, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon sanoma jos jokin ansaitsee kaiken tuen näinä aikoina. Olen siis hyvin onnellinen siitä, että muutkin tuntuvat ajattelevan niin.”