SUOMALAISTA KESKUSTELUKULTTUURIA värittää jatkuva tarve taivastella asioita, yleensä samoja vanhoja kierrätettyjä teemoja. Sujuva small talk ei englannin aseman vahvistumisesta huolimatta ole vieläkään rantautunut tänne, joten luontevaksi keskusteluksi katsotaan täällä yleensä harras mariseminen kahvi- ja lounaspöydissä.

Hartautta rytmittää kirkon vuosikalenteri juhlapyhineen, mutta marisemisen kanssa meillä on omat kiintiötapahtumat. Yksi niistä on jokavuotinen taivastelu siitä, kuinka Suomi voi olla maailman onnellisin maa.

Maakuvamme muuttui kertaheitolla seitsemän vuotta sitten, kun meidät julistettiin yllättäen Maailman onnellisuusraportissa kultamitalistiksi.

Suomalainen minäkuva on kuitenkin aina perustunut sille, että kylmässä pohjolassa asuu karu ja juoppo kansa, joka selviää vain kiukulla ja sisulla.

Tulosta epäiltiin aluksi taajaan ja mahdottomalta tuntuvaa väitettyä onnellisuuttamme kyräiltiin vuosia epäluuloisesti. Selitykseksi tarjottiin muun muassa sitä, että melankolinen ja nöyrä suomalainen tyytyy vähään ja on siitä vähästään onnellinen.

Edelleen tulosta taivastellaan joka vuosi ja media repii siitä yhä luetut otsikot, mutta vähitellen siihen on totuttu, vähän ollaan ylpeitäkin.

Se on paha virhe.

VIIMEKSI KUN Suomi erehtyi olemaan ylpeä jostakin, se oli sijoituksemme maailman parhaiden koulujen tyyssijana. PISA-tuloksista rakentui uusi identiteetin kivijalka kansalle, joka ei oikein enää voittanut mitaleja olympialaisissa. Ryhdyttiin uskomaan älyn voittoon, eikä urheiluhulluuteen.

Huonostihan siinä kävi.

PISA-tulokset lähtivät heti sukeltamaan, kun niistä oli ensin muodostunut kansakunnan selkäranka. Nyt jokavuotinen taivastelu on kuinka koulut ja nuoret ovat pilalla ja tyhmempiä kuin ennen ja älykännyköiden vikaa kaikki.

Harvoin muistetaan, miten kodin varakkuus sekä vanhempien koulutus ja ammatti ovat yhteydessä oppimistuloksiin ja kuinka PISA-tulosten laskiessa tuloerot kasvavat Suomessakin.

Kun ennemmin tai myöhemmin menetämme asemamme maailman onnellisimpana valtiona, shokki tulee olemaan samanlainen. Joka vuosi yhteiskunnan eliitti sirottelee tuhkaa hiuksiinsa ja itkee katkerasti onnellisuussijoituksemme syöksyessä alaspäin. Yhteiskunta menee kollektiivisesti kramppiin, kun etsimme syitä ja syyllisiä. Todennäköisesti se löydetään nuorista ja älypuhelimista, kuten tapana on.

Harva varmaan jaksaa muistella, miten Suomessa silloin joskus oli maailman pienimmät tuloerot, kun olimme onnellisia. 

Kirjoittaja on verorahoilla elävä ammattikitisijä.