Kuva: Suvi-tuulia Nykänen
Kuva: Suvi-tuulia Nykänen

Mustan huumorin edelläkävijä Joonatan Pitkänen jää kaipaamaan Seisomapaikkaklubia.

Ei ole mitään erityistä hetkeä, milloin olisin päättänyt, että minusta tulee koomikko. Muistan kuitenkin, miten Kiurun Jyrin kanssa katsottiin vuonna 2009 Louis C. K:n stand upia telkkarista. Se sai minut nauramaan niin paljon, että olin oikeasti peloissani. Nauraminen ei tuntunut enää hyvältä, mutta en vain voinut lopettaa. Oli uskomatonta, miten joku ihminen sai minussa aikaan niin vahvan tunteen puhumalla siitä, miten toivoo, että sen vaimo imisi sen munaa enemmän.

Huumori oli minulle jo pienenä loistava pakokeino, muksuna kun oli paljon kiusaamista. Olen kotoisin Jyväskylästä, mutta sitä ei kukaan usko. Isäni on eteläafrikkalainen ja äitini Mikkelistä, siinä rodulliset taustani. Olin pienenä myös aika lyhyt kaveri, nytkin 174-senttinen, joten oli hyvä olla aina joku hauska ja fiksu juttu sanottavaksi.

Usein kysytään, olenko kokenut rasismia ihonvärini takia. On siinä tietysti ollut paljon mietiskeltävää. Olen elänyt mielenkiintoisen ajan Suomessa, varsinaisen murrosvaiheen. Olen kokenut sen, millaista on olla erilainen. Niitä asioita haluan jakaa omassa komiikassani, sillä monet ovat kokeneet samantyyppisiä asioita. On nuoria poikia, jotka tajuavat tykkäävänsä munista, tyttöjä jotka tajuavat tykkäävänsä tisseistä ja ihmisiä, jotka tykkäävät Star Trekistä. Haluan puhua heidän puolestaan ja kertoa, miten itselle vaikeat asiat on mahdollista kääntää voimavaraksi.

Jokainen meistä pelkää itselleen erilaisia asioita, se on inhimillistä. Olen kuitenkin täysin eri mieltä siitä, että asiat jotenkin muuttuvat, jos ne vain lakaistaan maton alle ja yritetään piilottaa. Se vain luo niille lisää voimaa. Jos ihmiset ymmärtäisivät miten tyhjä sana esimerkiksi neekeri on, pääsisimme asioissa eteenpäin. Suomalainen kansanhuumori on pitkään ollut ”puhut hassulla äänellä hassu peruukki päässä” -henkistä. Olen sitä mieltä, että hauskuutta ja naurua pitäisi löytää myös niistä asioista, jotka yhteiskunnassa ja elämässä pelottavat.

Luovia aiheita teen nyt televisiossa. Viime syksystä lähtien olen juontanut TV1-kanavan Stradaa. Se on ihana ohjelma, porukka on niin yhteisöllinen. Vielä ei ole löytynyt juttua, mitä en suostuisi tekemään, vaikka aika kreisejä hommia ollaan nytkin jo tehty. Ensin pelkäsin, että olen ruudussa vain apina, joka puhuu, mutta tähän mennessä olen oppinut varmaan medianomin koulutuksen verran esimerkiksi ohjaamisesta. Muun muassa sitä haluaisin myös tulevaisuudessa tehdä.

Paras asia pääkaupunkiseudulla asumisessa on se, että pääsee käymään Jyväskylässä. Varsinkin Seisomapaikka on minulle sellainen oh my god -paikka, Suomen paras stand up -klubi. Sitä jään kyllä kaipaamaan, Ilokiven black boxia. Olen esiintynyt siellä kaksi kertaa, ensimmäisen kerran vuonna 2012. Kun aloitin stand upin vuonna 2012, pitkän matkan suunnitelmani oli, että teen keikkaa 3-4 vuotta ja sitten menen Seisomapaikkaklubille. Se meni nyt sitten vähän nopeammin.

Lue lisää:

Lavan reunalta estradille (30.10.2014)

Naurettavan hyvä ammatti (4.5.2011)