Ei hakutuloksia.

Teksti Kiira Kolehmainen Kuvitus Mikko Hakola

Itsemurha esitetään fiktiossa usein marginalisoivalla ja stigmatisoivalla tavalla — tutkija peräänkuuluttaa monipuolisempaa lähestymistapaa

Itsemurha on tilastojen perusteella suomalaisille tuttu, mutta tabuasemansa takia myös vieras. Fiktio avaa väyliä käsitellä tätäkin haastavaa aihetta, mutta millaisia ovat tavat, joilla itsemurhaa esitetään?

Tähän kysymykseen visuaalisen kulttuurin tutkija Heidi Kosonen on etsinyt vastausta väitöskirjatutkimuksessaan. Alun perin Kosonen kiinnostui tabuun liittyvän häpeän ja toisaalta tabujen pornoistumisen välisestä dynamiikasta. Itsemurhasta, jolla on pitkä historia läntisenä tabuna, on Kososen perhepiirissä omakohtainen kokemus, mutta aiheesta ei ole voitu puhua.

Itsemurhan luonne tabuna piirtyy esiin myös Kososen tutkimissa elokuvissa ja sarjoissa. Kolmelta vuosikymmeneltä poimitut yli viisikymmentä teosta näyttivät, että itsemurha kelpaa osaksi juonta, mutta sitä ei haluta tarkastella lähemmin.

”Itsemurha redusoituu fiktiossa yksinkertaisiin stereotyyppeihin. Ei pyritä käsittelemään sitä, minkälainen ilmiö itsemurha on ja miten ihminen päätyy tällaiseen päätökseen”, Kosonen määrittelee.

Itsemurha yksilön päätöksenä näyttäytyykin Kososen mukaan näkökulmana, jota itsemurhan yhteydessä vältellään tuomasta esiin.

”Esimerkiksi itsemurhan esittäminen hulluuden kautta vie hahmoilta päätäntävallan elokuvissa, joissa näin kuvattuja hahmoja ei esitetä toimijoina”, Kosonen havainnoi.

Itsemurha redusoituu fiktiossa yksinkertaisiin stereotyyppeihin.

Biovallan teema, eli yksilöiden ruumiisiin, seksuaalisuuteen ja kuolemaan vaikuttamisen pyrkimykset, on osa väitöskirjaa. Yksi esimerkki tästä ovat Kososen mukaan journalistiset ohjeet, jotka ohjaavat kuvaamaan itsemurhan lääketieteellisten diagnoosien kautta niin, että itsemurha määrittyy aina mielenterveyden häiriöksi eikä henkilön päätökseksi.

Vaikka samat säännöt eivät päde fiktioon, kuvataan etenkin naisten itsemurha usein epärationaalisuuden, heikkouden tai hulluuden tilana. Esimerkkinä tästä Kosonen mainitsee Vanilla Sky -elokuvan, jossa naissivuhenkilö Julien itsemurha on selittämätön ja mystinen tapahtuma, jolla on välineellinen merkitys tarinan käyntiin sysääjänä. Julien epätoivo kiinnittyy rakkauteen, johon hän ei saa vastakaikua. Itsemurhaa käsitellään myös hahmon kevytkenkäisyyden kautta.

Tavat esittää mies- ja naishahmon itsemurha näyttäytyvätkin Kososen tutkimuksessa hyvin erilaisina. Vaikka itsemurhamotiiveja löytyy sekä miesten, että naisten osalta elokuvista tasamääräisesti on itsemurhalla tapana “naisistua” niissä.

”Naisen itsemurha kuvataan usein visuaalisesti ja dramaattisesti”, Kosonen määrittelee.

Visuaaliseen kuvaamiseen liittyy etenkin naisten kohdalla myös pornoistumista. Kosonen sanoo tämän näkyvän sekä kuoleman seksualisoitumisen että väkivaltaisten, spektaakkelinomaisten kuolemien kautta.

”Itsemurha on tällöin enemmän kerronnallinen tehokeino tai esimerkiksi sosiaalisen kritiikin väline, jolla pyritään aiheuttamaan reaktioita”, Kosonen toteaa.

”Usein mieshahmo ja se mitä hänelle tapahtuu, säilyy keskiössä. Naishahmon itsemurha on vain narratiivinen väline tälle.”

Miesten kohdalla itsemurha esitetään Kososen mukaan symbolisemmin ja abstraktimmalla tavalla. Lisäksi miehille annetaan mahdollisuuksia toipua itsemurhahalusta. Näin on myös edellä mainitussa Vanilla Sky -elokuvassa, jossa itsemurha kytkeytyy miespäähahmon elämään tavoilla, joilla päästään nostattavaan lopetukseen.

Kososen mukaan miesten itsemurhahalua ymmärretään fiktiossa myös järkiperäisten syiden kautta. Miehen epätoivo kiinnittyy esimerkiksi kasvojen menettämiseen yhteiskunnassa. Sukupuoli näkyy myös siinä, että esitetään mieleltään järkkynyt naispuolinen rakastaja, jonka itsemurha vaikuttaa miespuoliseen päähenkilöön.

”Usein mieshahmo ja se mitä hänelle tapahtuu, säilyy keskiössä. Naishahmon itsemurha on vain narratiivinen väline tälle”, Kosonen kuvaa.

Kososen tutkimasta materiaalista löytyy toki myös tästä poikkevia esityksiä. Kosonen mainitsee esimerkiksi The Moth Diaries -elokuvan, jossa haastetaan monia naisten itsemurhaan liittyviä konventioita.

”The Moth Diaries esittää nuoren tytön toipumisen mahdollisena. Siinä naisten väliset ihmissuhteet auttavat päähahmoa tekemään toipumiseen johtavan valinnan. Yleensä toipumisen keskiöön on nostettu sukupuoli- ja heteronormatiivista kuvastoa, kuten mieslääkäreitä ja miesrakastajia”, hän kertoo.

Kosonen mainitsee myös 13 Reasons Why -sarjan, joka herätti voimakkaita reaktioita tarkastellessaan nimenomaan itsemurhaa ja siihen johtavia syitä. Tällainen on harvinaista valtamediassa ja sarja herättikin pelon itsemurhahalun tarttumisesta nuoriin. Kososen mielestä fiktiossa tulisi kuitenkin olla tilaa erilaisille tavoille esittää itsemurhaa ilmiönä.

”Fiktioon pätevät taiteen lait ja niiden puitteissa tulisi pystyä tarkastelemaan itsemurhaa myös empaattisesti ja niin, että tarkastellaan huolella hahmon toimijuutta”, hän peräänkuuluttaa.

Kososen mielestä fiktiossa tulisi kuitenkin olla tilaa erilaisille tavoille esittää itsemurhaa ilmiönä.

Häpeä ja stigma ovat monien itsemurhan ehkäisyyn paneutuneiden tahojen (WHO, Surunauha) mukaan osasyitä itsetuhoisten ajatusten kanssa yksin jäämiselle. Fiktionkin keinoin voitaisiin Kososen mukaan madaltaa avun hakemisen kynnystä.

”Olisin näkevinäni mahdollisuuden tehdä myös sellaista representaatiota, joka lieventää häpeää. Monet pohtivat itsemurhaa ja siihen liittyviä kysymyksiä jossain vaiheessa elämäänsä. Fiktiossa tulisi olla tilaa myös sille, että itsemurhaa ei kuvata epänormaalina, hävettävänä, epärationaalisena ja hulluna”, hän arvioi.

Yksi Kososta askarruttavista kysymyksistä onkin, miksi median toisteinen taipumus esittää itsemurha koomisena spektaakkelina ja välineellisenä kerrontakeinona naisten, homoseksuaalien ja pahiksien rankaisemiseksi näyttäytyy vähemmän ongelmallisena, kuin empaattinen suhtautuminen itsemurhaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *