Tämän jutun kirjoittaja ei ole itkenyt yli kolmeen vuoteen. Pitääkö olla huolissaan?
Ei pidä, sanoo aivotutkija ja lääketieteellisen kuvantamisen ja mallintamisen professori Lauri Nummenmaa Turun yliopistosta. Ihmisten välillä on suuria eroja tunteiden ilmaisussa ja siinä, kuinka usein he joutuvat tilanteisiin, joissa on itkeminen tarpeellista. Jos itkemättömyys ei itseä murehdita, ei siitä kannata olla sen kummemmin huolissaan.
”Ei itkemättömyyttä minään patologian versiona pidetä, jos muuten elämä sujuu muuten mallillaan, eikä aiheuta mitään tuskaa ihmiselle”, Nummenmaa sanoo.
Itkemättömyydestä itsessään ei siis sinänsä ole mitään haittaa. Tunteiden patoaminen on kuitenkin pidemmän päälle hyvin kuormittavaa. Ihmiset koettavatkin usein hyvin pitkään hallita omaa pahaa oloaan, jotta heidän toimintakykynsä pysyisi yllä. Tämä taas vie energiaa muulta mielen toiminnalta.
”Kipulääkkeen ottaminen ei ole kovin hyödyllistä, ellei selvitetä, mistä kipu syntyy”
Nummenmaa vertaa kuormituksen vapauttamista vessassa käymiseen: helpottaa kummasti, kun antaa itkulle vallan ja päästää tunteen valloilleen. Itkeminen ei kuitenkaan ole itseisarvo helpotukseen, jos sen aiheuttamat juurisyyt ovat edelleen olemassa.
”Eli jos käy vessassa, mutta jatkaa kaljan juomista, niin kohtahan saa mennä vessaan uudestaan”, Nummenmaa vertaa.
”Kipulääkkeen ottaminen ei ole kovin hyödyllistä, ellei selvitetä, mistä kipu syntyy,” hän jatkaa.
Nummenmaan mukaan itkemisen tai suremisen tarkoituksena onkin kiinnittää toisten lajikumppanien huomio.
Itku liitetään usein empatiakykyyn, mutta se ei ole elinehto itkemiselle. Joillakin ihmisillä on vajavainen empatiakyky, mutta hekin saattavat itkeä, tosin tietyin ehdoin.
”Antisosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivät ihmiset ovat piittaamattomia ja tunnekylmiä. Heitä ei suoraan sanottuna kiinnosta, miltä toisista ihmisistä tuntuu. Monesti he pystyvät taitavasti eläytymään toisten tunnemaailmaan ja virtaamaan siinä mukana. Psykopaatit eivät lähde mukaan altruistiseen ja spontaaniin empatiaan, jos siitä ei ole heille itselleen mitään hyötyä.”
Kun ihminen itkee, aivoissa käynnistyy laaja tapahtumaketju. Eri tunteille on omat hermoverkostonsa, ja itkeminen liittyy usein suru- tai kipujärjestelmän aktivoitumiseen.
Nummenmaan mukaan itkemisen tai suremisen tarkoituksena onkin kiinnittää toisten lajikumppanien huomio.
Eläimillä huomionhakuisuus liittyy sosiaaliseen etäisyyteen, mutta ihmisillä etäisyyden menetykset voivat olla hyvin abstraktejakin, kuten läheisen kuolema tai sairastuminen.
”Tai sitten voimme kokea, että olemme menettäneet jonkun mahdollisuuden, jolloin surun aiheuttama tekijä on paljon monimutkaisempi”, Nummenmaa selittää.
Usein sanotaan, että ihminen voi itkeä myös ilosta, mutta Nummenmaa on hieman eri mieltä. Aivotoiminnan näkökulmasta itkeminen tarkoittaa paljon muutakin kuin vain kyynelten erittämistä.
”Tällaisen määritelmän mukaan ihmiset harvemmin itkevät ilosta, he saattavat pikemminkin kyynelehtiä”, Nummenmaa sanoo.
Joskus aivot tekevät kuitenkin helposti tepposet. Kyyneleitä alkaa virrata, vaikka tilanne ei olisikaan surullinen tai pelottava. Näin voi käydä esimerkiksi silloin, kun Suomen miesten jalkapallomaajoukkue etenee ensimmäistä kertaa arvokisoihin tai vaikkapa seksin harrastamisen jälkeen.
Nummenmaan mukaan tällöin voidaan puhua suhteellisen harmittomasta aivojen oikosulusta. Elimistön voimakkaat vireystilan muutokset saattavat mennä aivoissa sekaisin, ja ne tulkitsevat tunteet kielteiseen tapahtumaan liittyväksi asiaksi. Seurauksena laukeaa kyynelehtimisreaktio.
Itkemistä säätelevät aivojen ohella myös jokaisessa kulttuurissa vallitsevat normit. Esimerkiksi monissa Aasian maissa on erittäin toivottavaa pitäytyä tunteiden näyttämisestä julkisella paikalla.
Etenkin Japanissa surun ja murheen ilmaiseminen voidaan nähdä heikkouden merkkinä. Tunteet koetaan yksilön henkilökohtaiseen minään kuulumisena, ja julkiseen minään ei kuulu itkeminen. Se tehdään yksityisesti neljän seinän sisällä.
Japanissa onkin vallalla maskuliininen kulttuuri, sanoo paljon tutkimusyhteistyötä Japanissa tehnyt Turun yliopiston kasvatuspsykologian emeritaprofessori Soili Keskinen. Hän ei muista koskaan nähneensä japanilaisen miehen itkevän. Ei elokuvissa, politiikassa tai edes japanilaisten tuttavien yhteydessä.
Japanissa ei ole soveliasta aiheuttaa omalla käytöksellään toiselle ihmiselle minkäänlaista velvollisuuden tunnetta. Siten itkeminenkin on pannassa, koska sen myötä syntyy tarve auttaa.
Tiukat normit aiheuttavat suomalaisesta näkökulmasta hyvin absurdejakin tilanteita. Keskinen kertoo nähneensä useasti, kuinka pienet lapset ovat alkaneet itkeä, mutta lapsien äidit ovat suhtautuneet tilanteeseen lähinnä hermostuneesti hihittäen.
”Lasta täytyy karaista, ja sen takia lapsen julkista itkua hävetään, pyritään olemaan huomioimatta tai ei ainakaan palkita millään tavalla”, Keskinen kertoo.
Vielä 10–20 vuotta sitten itku saatettiin tukahduttaa hautajaisissa rauhoittavien lääkkeiden avulla
Suomalaisten surun näyttämisessä vaikuttaa tapahtuneen jonkinasteinen käänne. Helsingin yliopiston tutkimushankkeen mukaan surun näyttäminen itkemällä on nykyisin aiempaa hyväksytympää. Vielä 10–20 vuotta sitten itku saatettiin tukahduttaa hautajaisissa rauhoittavien lääkkeiden avulla, jotta kyyneleet eivät tärvelisi meikkiä.
Yksi esimerkki hyväksytystä rituaalisesta itkemisestä on etenkin karjalaisen kulttuurin itkuvirsiperinne. Siinä itku liittyi usein johonkin siirtymäriittiin, jossa yksilö siirrettiin itkun säestyksellä yhteisöstä tai statuksesta toiseen: hautajaisissa tuonpuoleiseen, häissä uuteen perheeseen ja ympäristöön.
Surun lisäksi itkuvirsiä käytettiin kaipuun esittämiseen, kun esimerkiksi miesten lähtöä sotaan käsiteltiin itkuvirsien avulla. Sittemmin Suomessa itkuvirsien aiheet ovat päivittyneet, ja niitä on tehty mm. ilmastonmuutoksen takia.
Normit säätelevät tunteiden näyttämistä myös mikrokulttuureissa, ja esimerkiksi eri harrastuspiireissä tunteiden näyttämisen normit ovat hyvin erilaiset, Lauri Nummenmaa sanoo.
”Urheiluporukka saattaa juhlia pelin jälkeen hyvin railakkaastikin, mutta sinfoniaorkesteri tuskin lähtee onnistuneen konsertin jälkeen tanssimaan keskelle lavaa ja huutamaan, että olipa hyvä keikka.”
Juttua varten on haastateltu myös Aasian tutkimuksen yliopistolehtoria Tiina Airaksista ja folkloristiikan väitöskirjatutkijaa Viliina Silvosta Helsingin yliopistosta.